Kaplinskilainen epistemologia ja etiikka lähtevät liikkeelle positiivisesta skepsiksestä, jonka vastakohdaksi Kaplinski nimeää penseän (loid; loid = haluton, innoton, penseä, laimea, raukea, veltto) skepsiksen. Positiivinen skepsis näkyy niin kaplinskilaisessa epistemologiassa kuin etiikassakin uskona "totaliter aliter" –periaatteeseen (voidaan puhua myös "jonkin muun" periaatteesta) siihen liittyvänä järkevän järjen (mõistlik mõistus) tavoittelun ideana (tämä idea voidaan esittää seuraavasti: niin kauan kun me emme voi tietää, mikä on järkevä järki sub specie aeternitatis, meidän on pyrittävä säilyttämään kaikki näkökulmat, ikään kuin "kaikki järjen eri muodot", mikä näkyy esimerkiksi kielten ja kulttuurien vaalimisena), mikä edellyttää käytännössä kõik on ime –asenteen vaalimista. Kyseessä on skepsis, joka laskee perustan suvaitsevaisuudelle (tolerantsus), vapaudelle ja pluralismille. Törmäys todellisuuteen on jotakin sellaista, mikä vaikuttaa joka hetki niin tietämiseemme kuin eettiseen tilaamme. Se tekee meistä kärsiviä, mikä vaikuttaa ajatteluumme (tietämiskykyymme), koska reagointitapamme todellisuuteen törmäämiseen aiheuttavat etääntymistä todellisuudesta uskon ja unohduksen keinotekoisiin maailmoihin, mutta törmäys todellisuuteen saattaa vaikuttaa eettiseltä kannalta tarkasteltuna myös positiivisesti – tulemme tietoisiksi myös kaiken muun eläväisen kärsimyksen mahdollisuudesta ja tietoisuus tästä puolestaan herättää meissä velvollisuudentunteen kohdella lähimmäisiämme ja kaikkea elävää kanssakärsijöinä, ottaen huomioon heidän/niiden yhtä lailla mahdollisen kärsimyksen.

Kaplinskin esikuvanaan pitämä Albert Schweitzer puhuu ihmisen oivalluksesta, jonka mukaan tämä on elämäntahtoista elämää elämäntahtoisen elämän keskellä. Schweitzerin oivalluksen mukaan "Olen elämäntahtoista elämää elämäntahtoisen elämän keskellä" on ajatteleva(ise)n ihmisen välittömimmin tajuama tosiasia. Tällaiseksi ihminen käsittää itsensä joka kerta, kun hän ajattelee itseään ja häntä ympäröivää maailmaa. Elämäntahtoon sisältyy halu elää edelleen ja halu tuntea elämäntahdon salaperäistä vahvistusta sekä toisaalta tuhoutumisen ja elämäntahdon salaperäisen heikkenemisen pelkoa. Ihminen havaitsee samaa myös ympäristössä, joka toisinaan ilmaisee sen, toisinaan pysyy mykkänä. Ihmisen on päätettävä, miten hän tahtoo suhtautua elämäntahtoonsa. Elämänmyöntäminen on se henkinen teko, jolla ihminen tulee eettiseksi. Tällöin hän lakkaa elämästä itsetiedotonta elämää ja alkaa kunnioittaen omistautua elämälleen saattaakseen sen tosiarvoonsa. Elämänmyöntäminen on elämäntahdon syvällistämistä, hartaammaksi tekemistä ja vahvistamista. Ajattelevaksi herännyt ihminen tuntee samanaikaisesti välttämättömäksi osoittaa kaikelle elämäntahdolle samaa elämän kunnioitusta kuin omalleen. Hän elää toisten elämän omassaan. Hän pitää hyvänä: elämän säilyttämistä, elämän edistämistä, kehityskykyisen elämän korottamista suurimpaan arvoonsa. Hän pitää pahana: elämän tuhoamista, elämän vahingoittamista sekä kehityskykyisen elämän kasvun ehkäisemistä. Tämä on Schweitzerin mukaan siveellisyyden loogisesti välttämätön, ehdoton perusohje. Vain ajattelevaksi kehittyneessä ihmisessä elämäntahto on tullut tietoiseksi muiden elämäntahdosta ja tahtoo olla sen kanssa yhteisvastuullinen. Ihminen ei voi toteuttaa tätä tahtoaan täysin, koska ihminenkin on sen arvoituksellisen ja kammottavan lain alainen, että hänen täytyy elää toisen elämän kustannuksella ja jatkuvasti syyllistyä tuhoamaan ja vahingoittamaan elämää. Eettisenä olentona hän yrittää kuitenkin kaikin tavoin päästä siitä välttämättömyydestä, missä vain suinkin voi. Hänen hartain halunsa on saada osoittaa ihmisyyttä ja voida päästää kärsimyksistä. Törmäys todellisuuteen on jotain sellaista, mikä saattaa ihmisen kärsimyksen tilaan. Ajattelevaksi herännyt ihminen tunnistaa myös toisissa olennoissa kärsimyksen mahdollisuuden.

Epistemologian ja etiikan yhteenkietoutuneisuus näkyy konkreettisesti esimerkiksi siinä, kuinka kaplinskilaisessa ajattelussa siitä mitä ja miten voimme tietää, johdetaan malli sille, kuinka meidän tulisi toimia. Koska me emme tiedä absoluuttisia totuuksia, meidän on suosittava säästäväisyyden periaatetta eli pyrittävä suojelemaan elämää ja ajatuksia (suhtauduttava toisiin tietäviin hyväntahtoisesti). Todellisuus sinänsä on jotakin sellaista, mihin meillä ei ole pääsyä, ts. se on totaliter aliter, midagi muud. Me elämme törmäyksessä todellisuuteen, joka vaikuttaa meidän tietämiskykyymme. Toiset meistä uskaltavat katsoa totuutta silmästä silmään (niin kuin se inhimilliselle ymmärrykselle voi ilmetä), toiset ovat pelokkaampia. Yhteistä kaikille ihmisille on se, että kukin joutuu kohtaamaan törmäyksen todellisuuteen. Enimmäkseen todellisuuteen törmätessämme me hoidamme itseämme samalla kertaa kaikilla kolmella keinolla: Uskomme jotain, unohdamme jotain ja hyväksymme jonkin asian noin vain. Siten tietämiseemme sekoittuu tietämättömyyttä ja haluttomuutta saada tietää ja sen(kin) vuoksi tietämisemme on pakotettu jäämään epätäydelliseksi. Jokainen meistä tietää ainutlaatuisella tavalla, koska meistä jokainen reagoi todellisuuteen ainutlaatuisella tavalla, ja jokainen yrittää hoitaa itseään todellisuusshokissa omalla tavallaan. Joku kallistuu enemmän uskoon, joku unohdukseen, joku ottaa asiat niin kuin ne ovat. Yhtä kaikki, kukaan meistä ei kaplinskilaisen käsityksen mukaan kykene tavoittamaan todellisuutta sinänsä, ilman minkäänlaista inhimillisen tietokyvyn rajoitusta, mutta jotkut meistä pääsevät kuitenkin rohkeutensa ansiosta totuutta lähemmäs kuin toiset. Näissä tietämättömyyden olosuhteissa viisainta on ajatella ja tietää yhdessä ja samalla myöntää myös tietämisemme rajallisuus (mõistlik mõistus –idea). Kukin törmää todellisuuteen omalla tavallaan, minkä vuoksi on luultavaa, että tekemällä yhteistyötä voimme kenties täydentää toistemme tietämystä, mikä tarkoittaa sitä, että yhtäältä rikastutamme yhteisen tietämyksen varantoa ja toisaalta kykenemme mahdollisesti korjaamaan ajattelumme vääristymiä, jos vain kaikki on ihmettä –asenne on suhtautumisessamme säilynyt. Tällä tavoin menettelemällä voimme saavuttaa kattavamman kuvan todellisuudesta. Tämä edellyttää kõik on ime -asenteen omaksumista suhteessa 1) tietämisen kohteeseen, 2) kanssaihmiseen-kanssatietäjään (kanssaelävään) sekä 3) itseemme. Kaplinski keskittyy ottamaan selvää ajattelumme luonteesta sekä sen suhteesta siihen välineeseen, jolla siitä kommunikoimme (kieli), tietämisen kyvystämme (me muotoilemme sen mitä me tiedämme kielessä: on tarkasteltava, miten me kielessä tiedämme) suhteessa tietämisen kohteeseen (todellisuus). Kaplinskin johtopäätös on, että viime kädessä kaikki on meille jotakin muuta. Me emme tiedä kovinkaan paljoa. Oivalluksemme tietämättömyydestämme saa meidät omaksumaan kõik on ime –asenteen. Todellisuus on tyhjentymätön ja jotain siitä jää aina saavuttamattomiimme.

Kaplinskilaisen epistemologian ja etiikan erottelu omiksi saarekkeikseen on selventävä vain, jos muistamme siihen sisältyvän huomattavia yksinkertaistuksia. Lisäksi on huomattava, että sen ulkopuolella, mikä tässä kirjoituksessa ymmärretään kaplinskilaiseksi etiikaksi ja kaplinskilaiseksi epistemologiaksi, kaplinskilaisessa ajattelussa voitaneen hahmottaa vielä runsaasti eettisesti ja epistemologisesti merkittäviä näkökohtia. Tässä kirjoituksessa ei ole kuitenkaan ollut mahdollista käsitellä kaikkia mahdollisia syvyysasteita, vaan on keskitytty joidenkin avainpiirteiden esilletuomiseen. Seuraavaksi rakennan synteesiä kaplinskilaisen tietämisen ja etiikan avainpiirteistä. Sen jälkeen pyrin vielä selventämään kaplinskilaisen ajattelun avainkohtia tarkastelemalla joitain hänen satujaan-tarinoitaan. Valitsin teokset Udujutt (1977) ja Põhjatuul ja lõunatuul (2006), koska arvioin, että niissä kaplinskilaisen tietämisen ja etiikan ydinkohdat tulevat selvimmin ilmi. Niistä löytyy kiteytettynä tulkintani mukaan erityisen osuvasti se, mikä kaplinskilaisessa tietämisessä ja etiikassa on tärkeää. Teos Udujutt (1977) onnistuu kiteyttämään kaplinskilaisen ajattelun hengen siinä määrin osuvasti, että jos minun pitäisi suositella vain yhtä Kaplinskin tekstiä johdannoksi kaplinskilaiseen ajatteluun vasta tutustuvalle, suosittaisin nimenomaan tätä teosta. Lopuksi tarkastelen vielä kaplinskilaisen kaikki on ihmettä -henkisen filosofian-milosofian yhtymäkohtia hakkerietiikan hyveiden kanssa. Yhteistä kosketuspintaa löytyy yllättävän paljon. Pohdinnan tehtävänä on osoittaa ja paikantaa kaplinskilaisen ajattelun soveltamisen mahdollisuuden ajankohtaisuus nyky-yhteiskunnan ilmapiirissä, etenkin työelämässä. Kaplinskilainen ajatus ajasta ajatuksen syntymisen edellytyksenä (monessakin mielessä) lähestyy muun muassa hakkerietiikan ajatusta etiikkavallista. Myös hakkerietiikan hyveet lähestyvät kaplinskilaista näkemystä epistemologian ja etiikan edellytyksistä, kun nämä edellytykset ymmärretään "ajattelun hyveiksi".

Kõik on ime -asenne, törmäys todellisuuteen, tietäminen ja etiikka

Aika on jotakin sellaista, mikä ulottuu kaikkialle, se on kaikkialla läsnä eikä sitä pääse karkuun. Kaikki tapahtuu ajassa ja aikaa ei voi pysäyttää. Aika on se tausta, missä tietäminen sekä eettinen ajattelu ja eettinen toiminta – tai toimimattomuus - tapahtuu. Aika (tai ajat) luo niille kehyksen. Ilman aikaa ei voi olla ajattelua, ja ilman ajattelua emme voi (saada) tietää tai keskittyä eettisiin näkökohtiin. Ajattelu sinänsä on jotakin sellaista, mitä Kaplinski pitää eettisesti tärkeänä. Vaikka elämä onkin käsittämätöntä, tai ehkä juuri siksi että se on niin käsittämätöntä, on tärkeää Ajatella. "Elämä on käsittämätön, täydellistä systeemiä ei ole olemassa. Tärkeintä on ajatteleminen itse." (Kaplinski)

Kaplinskilaisessa ajattelussa vallitsee implisiittinen periaate, joka voidaan ilmaista sanoin: "Siitä mitä tiedämme (ja siitä, mitä ja miten kuvittelemme voivamme tietää) tulee lähtökohta teoillemme". Kaplinski on hyvin varovainen sen suhteen, mitä hän katsoo meidän voivan tietää. Hän suosittelee epäilyn metodia, niin tietämisessä kuin eettisessä toiminnassa. Ihmisen on oltava valmis tarkistamaan käsityksiään yhä uudelleen. Tietäjän tulee olla kysyvä, tunnusteleva. Käsitteiden käytössä tulee olla varovainen ja muistaa niiden staattinen luonne suhteessa dynaamiseen todellisuuteen. Kaplinskilainen kõik on ime -asenne ulottuu niin tietämisen kuin etiikankin alueelle. Kaikkeen tulee suhtautua ihmeenä, ihmeellisenä eikä pidä lakata hämmästymästä. Tietäjän tulee varoa tarrautumista käsitteisiin tai käsityksiin ja oltava valmis jatkuvasti altistamaan ne uudelleen tarkasteluille. Toiseen tulee suhtautua ihmetellen, tarjoten toiselle avoimuutta ilmaista itsensä niin kuin hän haluaa itsensä ilmaista. Se, kuinka suhtaudumme tietämisen mahdollisuuteemme, helposti määrää myös sitä, kuinka suhtaudumme toiseen ihmiseen. Se vaikuttaa siihen, kuinka kunnioittavia ('kõik on ime' –ilmaushan juontuu alun perin Albert Schweitzerin termistä Ehrfurcht vor dem Leben) olemme suhteissamme toisiin ihmisiin.

Kaplinskilainen tietäminen on tiedollisesti nöyrää. Maailma on monimutkainen eikä meillä ole toivoa saada tietää siitä paljoakaan eivätkä käyttämämme käsitteet ole läheskään aina sopivia todellisuuden kuvaamiseksi. Todellisuus ja toinen ihminen – jopa itse tietäjä itselleen - on viime kädessä tietäjälle totaliter aliter, jotakin muuta, josta voidaan tietää hyvin rajallisesti. Tämä on jotakin sellaista, mitä tietäjän tulisi aina pitää mielessään. Ulottumattomiimme jää runsaasti aspekteja, joita kieli ei onnistu kuvaamaan. Siten me tiedämme enemmän kuin me kielemme avulla kykenemme ilmaisemaan tietävämme. Jossain määrin me voimme ylittää käsitteidemme jäykkyyden. Kaplinski puhuu hämäristä käsitteistä, joiden avulla voi olla helpompaa kuvata maailman monimuotoisuutta. Ne voivat toimia apuvälineinä, kun pyrimme tapailemaan sitä, mitä haluamme kuvata tai kun puhumme jostakin sellaisesta, mitä on vaikea nimetä tarkasti. Hämärien käsitteiden käyttö sinänsä tai käsitteisiin suhtautuminen hämärinä toimii myös muistutuksena siitä, että me kykenemme usein vain tapailemaan todellisuutta, emme tavoittamaan sitä. Hämärät käsitteet ovat avoimia, ne ikään kuin hengittävät.

Koska toinen ihminen on meille totaliter aliter, me emme voi tietää ja tuntea, miltä hänestä tuntuu, muutoin kuin havaintojemme ja oman tulkintamme värittäminä käsityksinä. (vrt. Emerson sanoo esseessään Experience: "Maailmankaikkeus on väistämättä pukeutunut meidän väreihimme.") Kohdatessamme toisen ihmisen, meidän tulee suhtautua häneen muistaen tämä tietämättömyytemme ja säilyttää kõik on ime -asenne. Silloin voimme kyetä ottamaan hänet vastaan ainutlaatuisena, tyhjentymättömänä itsenään ja toisaalta tämän asenteen avulla saatamme muistaa myös toisen ihmisen kärsimyksen mahdollisuuden. (Usein ihmiset esimerkiksi esittävät olevansa onnellisempia kuin ovatkaan. Kaikki on ihmettä –asenteen omaksunut ei luota siihen ilmiasuun, jossa toinen ihminen esiintyy, vaan muistaa, että myös ilmiasun pinnan alla voi olla hyvinkin paljon sellaista, mikä pitää kanssakäymisessä huomioida, kuten suru-murhe.) Tällöin emme pidä toista liian suuressa määrin kaltaisenamme vaan tulemme helpommin noudattaneeksi toisen ihmeellisyyden myöntävää periaatetta "Tee toiselle mitä toinen tahtoo itselleen tehtävän". Tällöin me luovumme kaikkitietävän positiosta ja siirrymme tiedollisen nöyryyden tilaan, joka antaa toisen ilmaista itseään ilman niitä kaavoja, joihin hänet helposti pakotetaan. Kaplinskilainen tiedollisen nöyryyden asenne opettaa meitä luopumaan toisen ihmisen lokeroinnista. Siten tiedollinen nöyryys on suoraan yhteydessä eettiseen kõik on ime -asenteeseen, joka suo toiselle vapauden määritellä itse itsensä – tai jättää määrittely tekemättä.

Tiedollisen nöyryyden asenne ja kaiken ihmeellisyyden tunnustaminen näkyy Kaplinskilla myös uskona hajautettuun tietämiseen. Hajautetun tietämisen sijasta tai rinnalla voidaan puhua yhtä hyvin esimerkiksi jaetusta viisaudesta, jaetusta asiantuntijuudesta, jaetusta ajattelusta tai hajautetusta kognitiosta, kaplinskilaisittain voidaan puhua esimerkiksi filosofiasta-milosofiasta ja mõtlemisesta-mitlemisesta, jolloin toiminnan piiriin luetaan kuuluviksi kaikki viisauden etsintää tavalla tai toisella harjoittavat tahot. Albert Schweitzerin tapaan Kaplinski uskoo, että syvimpiä filosofisluonteisia oivalluksia voidaan löytää myös muualta kuin filosofisista teksteistä ja teorioista. Kaikelle viisaudelle ei ole annettu filosofian nimeä, vaikka niitä voidaan pitää syvällisestikin filosofisina oivalluksina. Kaplinskin keksimä termi filosofia-milosofia pyrkii tulkintani mukaan sisällyttämään itseensä myös muualla kuin virallisen filosofian piirissä tehdyt filosofisluonteiset oivallukset. Eettisyyttä on antaa kaikille ääni, antaa kaikkien tahojen ilmaista viisautensa. Tietäminen on ikään kuin hajaantunut maailmaan ja kullakin taholla on oma kortensa kannettavana kollektiivisen tietämyksemme varastoon, joka toimii myös yhteisenä eloonjäämisstrategioiden varantona. Ei ole väliä, kuka arvokkaan ajatuksen ilmaisee. Vain ajatus sinällään ratkaisee. Kõik on ime -asenne tietämisessä merkitsee sitä, että jokainen on oikeutettu ilmaisemaan omaa ihmettään, omaa ihmeellisyyttään. Suvaitsevaisuus (tai tarkemmin ilmaistuna elämän kunnioituksen vaatimus, mikä on oikeastaan enemmän-kuin-suvaitsevaisuutta), on se, mikä piirtää arvokkaan tietämisen rajat.

Riitta Oittinen (osin Bahtinia mukaillen) onnistuu ilmaisemaan osuvasti sen, mistä kaplinskilaisessa hajautetun tietämisen ajatuksessa on niin episteemisellä kuin eettiselläkin tasolla kysymys. Oittinen tosin käsittelee artikkelissaan kaunokirjallista kääntämistä, mutta hänen luonnehdintansa ihmisten ihanteellisesta keskinäisestä toiminnasta sopii kuvaamaan myös kaplinskilaista ideaa ihmisten viisautta lisäävästä älyllisestä yhteistoiminnasta, jota käytännössä toteutetaan turvautumalla hajautettuun kognitioon, niin että ääni annetaan yhtä lailla vähemmistöön kuuluville. Oleellista on sen oivaltaminen, että me kaikki olemme vajavaisia ja tarvitsevia, niin tietäjinä kuin eettisinä toimijoina: ....jokainen ihminen tarkastelee maailmaa omasta, ainutlaatuisesta näkökulmastaan. Tämä ei kuitenkaan merkitse itseriittoisuutta, koska tämä yksilöllisyys tuo muassaan myös rajoitteita: emme koskaan kykene tajuamaan maailmaa täsmälleen samoin kuin joku muu. Koska siis ymmärrämme kaiken rajallisesti, tarvitsemme toisen ihmisen näkökulmaa, 'täydennystä', jonka avulla käsityksemme maailmasta laajenee. (Oittinen 2008, 179; Bahtin, Oittisen 2008, 179 mukaan.)

Ihmisenä oleminen on jotain sellaista, mikä luodaan joka hetki uudelleen. "Maailm ei ole veel valmis. Maailm ei ole veel loodud, ta on veel loomata. Ka inimene ei ole veel valmis, ka inimene on veel loomata." (Kaplinski 1998d, 182.) Suom. Maailma ei ole vielä valmis. Maailmaa ei ole vielä luotu, se on vielä luomatta. Myöskään ihminen ei ole vielä valmis, myös ihminen on vielä luomatta. (KS) Tämä onnistuu, kun ihminen pysyy tietoisena omasta rajallisuudestaan ja maailmassa vallitsevasta kärsimyksestä sekä säilyttää eettisen herkkyytensä. Ihmisen oleminen maailmassa on jatkuvaa törmäystä todellisuuteen, niin episteemisesti kuin eettisesti. Ihmiselle on ominaista tämän törmäyksen aiheuttama kärsiminen, mikä vaikuttaa hänen suhtautumiseensa todellisuuteen. Toisaalta ihminen törmää tietämättömyyden muuriin, kuten eksistentiaalisten murhekysymysten kohdalla, mikä aiheuttaa kärsimystä; toisaalta tietäminen aiheuttaa kärsimystä. Tunne on tietämisessä läsnä olevana. Elämä virtaa meissä monikerroksisena, pintakerroksessa vaikutelmina, kuvina ja ääninä, tämän alla ajatuksina ja mielikuvina, vähän syvemmällä tunnetilana (meeleolu), vointina (enesetunne) sekä syvimmällä meissä elämäntunteena (elutunne). Elämän kanssa virtaa yhdessä myös jotakin elämälle vierasta, vihamielistä ja synkkää, kylmää, välistä suorastaan kammottavaa. Toisinaan tuo kammottavuus voi kohota jostain syystä toisten virtaavien kerrosten yläpuolelle ja varjostaa muuta tuoden tietämiseemme tai tietämiskykyymme tumman vivahteen. Tuolloin tiedämme ikään kuin "mollissa". Tällöin emme kykene näkemään elämässä hyvää ja kaunista tai meistä tuntuu, että sen pariin on mahdottoman vaikea päästä. Kaikki näyttää tuolloin kuin tarkastelisi maailmaa suruhunnun läpi. Kaplinski painottaa, että näin tapahtuu enimmäkseen aikuisilla. Kyse on eräänlaisesta synkkämielisyydessä tietämisestä. Ihminen elää intohimojen pyörteissä ja ne vaikuttavat osaltaan hänen tietämiseensä. Ihmisen on välistä toivottoman vaikeaa löytää selvyyttä, iloa ja rauhaa, kun intohimot pyörittelevät häntä. Tällöin kanssakäymisemme todellisuuden kanssa näyttäytyy meille törmäyksenä todellisuuteen, johon reagoimistapa saattaa vaikuttaa tietämiskykyymme sitä rampauttavasti.

Aikuiset ajattelevat käsittein, määritelmin ja teorioin, joilla on taipumus kätkeä edestämme kaikkea niin kuin etiketit kätkevät pullon sisällön. Tällöin me törmäämme ikään kuin omaan tietämättömyyteemme. Jäämme etiketin tasolle tietämisessämme, kun taas sisältö uhkaa jäädä koskemattomaksi. Kaplinskin mukaan lapsi tajuaa ympäristöä tuoreeltaan, koska lapselle on kaikki uudempaa ja kirkkaampaa kuin aikuiselle. Myös totuuskirjailijoilla lapsenkaltainen peloton suhtautuminen todellisuuteen on säilynyt.

Aikuinen haluaa perääntyä todellisuuden sietämätöntä selittämättömyyttä, paradoksaalisuutta, luopuu kysymisestä eikä tahdo enää totuutta, vaan unohdusta. Koska törmääminen tietämättömyyteen aiheuttaa kärsimystä, pyrimme keskittymään asioihin, joista voimme tietää tai joista kuvittelemme voivamme tietää. Aikuinen on kuin alkoholisti tai narkomaani, jonka elämän perussisältö on unohduksen etsiminen, todellisuuden ja vapauden pakeneminen, pakeneminen huumaan, jonka voivat suoda esimerkiksi viina, naiset, miehet, urheilu, usko tai uskot (jonka tai joiden kohde voi olla periaatteessa mikä tahansa) tai työ. Me emme halua ajatella murheita, ongelmia, ristiriitoja, sitä, kuinka elämä voi johtaa vain kuolemaan, kuinka ihmisen on oltava juuri se, joka hän on, kannettava yhtä kohtaloa, miksi on olemassa kärsimystä. Aikuisista melkein kaikki ovat Kaplinskin arvion mukaan narkomaaneja, mikä tarkoittaa tietämisen suhteen sitä, että he pitävät kiinni omasta henkilökohtaisesta mielenmyrkystään ja sotivat niitä vastaan, jotka turvautuvat toisenlaisiin mielenmyrkkyihin tai pyrkivät elämään niitä ilman. Myös taistelu ja hyökkääminen ovat huumeita, välineitä, joiden avulla aikuiset varjelevat itseään todellisuudelta. Vaikuttaa siltä, että me ikään kuin yritämme peittää ja kätkeä elämän alastomuutta, mikä näkyy ihmisen vähittäisenä sulkeutumisena itseensä ja omien eksistentiaalisimpien murheajatusten salaamisena toisilta. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kuolemasta ja vakavista sairauksista keskustellaan vähemmän. Ihminen voi kuitenkin valita – jos kykenee - myös kolmannen olemisen tavan, hänen ei tarvitse olla lapsi tai aikuinen tietämisessään. Hänellä on mahdollisuus olla ja elää olematta täysin lapsi tai täysin aikuinen.

Ihmisen kosketus todellisuuteen merkitsee kosketusta sietämättömiin asioihin, kuolemaan, ratkaisemattomiin ongelmiin ja paradokseihin. Siten kosketuksemme todellisuuteen on kipeä ja traumatisoiva kokemus, pikemminkin törmäys kuin kosketus todellisuuteen. Tuo törmäys todellisuuteen vaikuttaa tietämiskykyymme. Siten me tiedämme ikään kuin törmäyksessä todellisuuteen, kärsivinä. Tämä tuo mieleen Stanley Cavellin ajatuksen siitä, kuinka tunteet pitäisi sisällyttää Kantin ilmaisemiin ajattelun muotoihin yhdeksi ajattelumme muodoksi. Romantikot ovat laajentaneet kantilaisia ymmärryksen kategorioita inhimillisillä tunteilla ja mielikuvituksella, jotka elävöittävät maailman ja antavat sille takaisin inhimillisen värikkyyden. Kaplinskilainen kõik on ime –asenne näyttää olevan sukua coleridgeläisen romantikon suhtautumiselle, jossa mielikuvitus havahduttaa näkemään maailman ihmeellisyyden ja elävyyden, jolloin tavalliset, tutut, läheiset asiat pyritään näkemään epätavallisina, ihmeellisinä. Stanley Cavell puhuu mielialojen epistemologiasta (epistemology of moods) tutkiessaan ja tulkitessaan Emersonin esseetä Experience. Näkemyksessä pohditaan tunteiden ja mielialojen kognitiivista funktiota, sitä mitä tekemistä niillä on todellisuuden tuntemisen tai tietämisen kanssa. Taustalla on eettis-metafyysinen ajatus, jonka mukaan tunnemme maailman aina jonkin mielialan läpi. Kyseessä on kantilaisen transsendentaalisen idealismin laajennus ja siten Kantin esittämää näkemystä laajempi ymmärrys ihmisen ja maailman suhteesta. Ideana on, että jos pohdimme kantilaisittain maailmaa jäsentäviä apriorisia kategorioita, on kahtatoista ymmärryksen kategoriaa laajennettava inhimillisillä mielialoilla. Kokemus ei ole mahdollista ilman että ihmismieli jäsentää sen suhteessa aikaan ja paikkaan, mutta kokemus ei ole mahdollinen myöskään ilman että maailma koetaan tietyllä mielialalla, esimerkiksi tylsänä tai mielenkiintoisena. Mielialat nähdään kaiken kokemuksen mahdollisuusehtoina: Todellisuutta ei voi lainkaan kokea kokematta sitä jonkin tunnelmaisena. Mielialat nähdään suhteessa maailmaan sinä, mitä aistikokemus on suhteessa esineisiin: mielialat ovat maailman "kokonaisuudessaan" meille välittävä tekijä. Esimerkiksi rakkaudella voi olla epistemologinen tehtävä. Rakastuessamme näemme sellaisia maailmassa olevia asioita, joita emme näkisi toisella mielialalla. Ihmisen kokema maailma muuttuu mielialan muuttumisen myötä. Wittgensteinin Tractatuksen sanoin "onnellisen ihmisen maailma on eri kuin onnettoman". Myös Schopenhauer tulee pohtineeksi tunteiden vaikutusta todellisuuden hahmottamiseen laittaessaan merkille sen, kuinka melankolikko näkee traagisen kohtauksen siinä, mikä sangviinikolle on vain kiinnostava ristiriita ja flegmaatikolle jotakin merkityksetöntä. Ihmisen yksilöllisyys seuraa häntä alituisesti ja kaikkialle värittäen kaikki hänen elämyksensä. "Kaikessa ja kaiken ohessa hän nauttii lähinnä vain itseään. Kun tämä pitää paikkansa jo fyysillisistä, niin eikö paljon enemmän henkisistä nautinnoista. Siksi englantilainen sanonta to enjoy one's self on perin sattuva. Siten esim. sanotaan he enjoys himself at Paris, ei siis 'hän nauttii Pariisista', vaan 'hän nauttii itseään Pariisissa' ." (Schopenhauer)

Todellisuuden kanssa kosketuksiin joutunut tarvitsee hoitoa. Parannuskeinot riippuvat niin meistä itsestämme kuin sosiaalisesta ja kulttuurisesta ympäristöstämme. Ihminen pyrkii tekemään maailmasta itselleen siedettävämmän paikan. Ensinnäkin, ihminen saattaa pyrkiä muuttamaan maailmaa (tai vaikuttamaan maailmaan) siihen suuntaan kuin se hänestä on tarpeellista esimerkiksi teknologiaan, magiaan, ennustamiseen tai korkeampiin voimiin turvautumalla. Toiseksi, ihminen saattaa yrittää muuttaa omia toiveitaan ja pyrkimyksiään maailman luonnetta vastaaviksi niin että näyttää siltä, että ihminen sopii kosmokseen. Tässä käytettävinä keinoina toimivat filosofia, maailman älyllinen selittäminen, henkilökohtainen etiikka, käyttäytymisohjeiden löytäminen tässä maailmassa, omien tarpeiden radikaali rajoittaminen sekä tietoisuuden rajoittaminen, mikä tarkoittaa luopumista ainakin jonkintyyppisestä ajattelemisesta, varsinkin luopumista epämiellyttävien asioiden ajattelemisesta, mikä voi olla eettisesti relevanttia, koska jos epämiellyttäviä asioita kieltäydytään ajattelemasta ja tiedostamasta, on asiantilojen korjaaminenkin vaikeaa. Jotta voisimme tehdä eettisesti oikeita tekoja, on meidän ensin kyettävä myöntämään tosiasiat. Jotta voisimme parantaa ihmisten tai muiden elävien olentojen elämää, meidän on tultava ensin tietoisiksi siitä, mikä siinä on vialla voidaksemme ryhtyä oloja parantaviin toimenpiteisiin. Kolmanneksi, ihminen saattaa pyrkiä maailman täydentämiseen muulla, joka neutralisoisi sen miinuspuolet. Tällöin keinoina ovat turvautuminen tulevaisuudenlohtuihin, kuten paratiisiin; pyrkiminen toiseen todellisuuteen esimerkiksi ekstaasin kautta; 'ajatuksen', 'merkityksen' antaminen pahalle; elämän tarkoituksen löytäminen. Edellä kuvatut keinot toimivat ikään kuin todellisuuden tulkitsemisen suodattimina. Se, mihin edellä kuvatuista keinoista ihminen turvautuu, vaikuttaa hänen tietämiskykyynsä ikään kuin värjäten sen.

Ylipäänsä ihmistä vaivaa liiallinen optimismi, mikä näkyy siinä, että hänellä on toive uskoa, että ihmiset eivät ole onnettomia ja että elämä on keskimäärin elämisen arvoista. Tämä tarkoittaa sitä, että me ihmiset olemme ikään kuin osallisina silmänkääntäjien salaliitossa, jonka tavoite on näyttää ihminen parempana ja onnellisempana ja elämä kauniimpana kuin ne todellisuudessa ovat. Me kieltäydymme tietämästä ikäviä asioita ja kaunistelemme todellisuutta. Siten tietämisemme pyrkii kohdistumaan lähinnä elämän hyviin puoliin. Kaplinski uskoo, että kyseessä on jossain mielessä elämän itsensä salaliitto, jotta elämä voisi kestää, sillä on epäiltävää riittäisikö ihmisellä ylipäänsä rohkeutta ja voimaa elää eteenpäin, jos hän tietäisi koko totuuden kivusta, kärsimyksestä ja ihmisten halpamaisuudesta. Vallitsevat positiivisiin puoliin keskittyvät tavat vaativat meitä unohtamaan todellisuuden ikävät puolet. Siten sosiaalinen paine saattaa vaikuttaa tietämiskykyymme, sillä se ikään kuin pakottaa meitä kohdistamaan huomiomme lähinnä asioihin, jotka ovat hyvin. Amerikan mallin mukaan ihmisen ei tule olla liian kriittinen, vaan tulee olla samaa mieltä toisten kanssa siitä, että kaikki on pääasiassa fine-great-fantastic-marvellous, ja jos ei ole, on ihmisellä kaksi, sosiaalisesti hyväksyttyä, tapaa reagoida: joko unohtaa epämiellyttävät asiat tai uskoa, että on olemassa riittävästi keinoja asioiden saattamiseksi parhain päin. Amerikan mallin omaksunut ei hyväksy totuutta maailman traagisuudesta ja ihmisen avuttomuudesta tässä maailmassa. Siten amerikkalaisen mallin omaksunut kohdistaa tietämisensä vain hyviin asioihin niin että jättää huonot ja ikävät asiat vähemmälle huomiolle tai vähintäänkin "pehmustaa ne vaaleanpunaisella pehmusteella".

Toisinaan ihmisellä ei ole niinkään puutetta järjestä vaan uskalluksesta käyttää sitä. Alaston totuus voi tuntua meistä kauhealta, oudolta ja kummastuttavalta. Järki ja totuus, jonka puoleen järki pyrkii, ovat ihmiselle ambivalentteja asioita. Me samanaikaisesti rakastamme ja vihaamme niitä. Totuudenrakkauden kasvaessa kasvaa totuuden vihaaminenkin. Liberaalissa länsimaailmassa vallitseva totuuteen reagointitapa on välttää sitä, unohtaa se, mikä tarkoittaa, että ihminen pyrkii pakenemaan itseään, unohtamaan itsensä (eneseunustamine), mikä näkyy esimerkiksi narkomanian (myös metaforisessa mielessä), alkoholismin ja fundamentalistisen "ajattelun" lisääntymisenä. Näillä aineilla (tai ismeihin turvautumalla) muunnamme maailman ketterästi siedettävämmäksi – tietämisen hinnalla.

Usko ja unohdus ovat kaksi tietämiseemme vaikuttavaa perusmetodia, jotka auttavat meitä tekemään tyhjäksi todellisuutta, korvaamaan sitä jollakin meille sopivammalla, pehmeämmällä ja ihmisystävällisemmällä, mutta samaan aikaan niihin turvautuminen saattaa heikentää eettisiä siteitämme kanssaihmisiin, koska silloin halutaan jättää huomiotta nimenomaan eettistä herkkyyttämme vaativia, tuskaa aiheuttavia, todellisuuden piirteitä. Eräs uskon tehtävistä on tarjota ihmiselle turvallisuudentunnetta, ei niinkään tietoa, ja sopeuttaa meitä turvallisuutta uhkaaviin tekijöihin. Se voi tarkoittaa myös sopeuttamista siihen, mitä me emme tiedä, meitä joka puolelta ympäröivään tietämättömyyteen. Välillä meidän sopeuttamisemme johonkin tietoon vaatii sen muuntamista, uuden tiedon tai pseudotiedon lisäämistä niin että voimme saada siedettävämmän kokonaisuuden. Uskoon sisältyy älyllinen ja emotionaalinen komponentti. Älyllisesti usko tarkoittaa sitä, että omaksutaan toinen kahdesta vastakkaisesta todellisuutta koskevasta väitteestä. Eräs uskon perustehtävistä on sopeuttaa meidät maailmaan, muuttaa maailma niin älyllisesti kuin emotionaalisesti siedettävämmäksi, mahdollisesti älyn rajoittamisen hinnalla. Uskon älyllinen puoli ilmentyy siinä, että se auttaa meitä jättämään ristiriidat huomiotta ja pitämään oikeana toista vaihtoehtoa, vaikka me emme tietäisi, onko kumpikaan oikea vai olisiko pikemminkin jokin kolmas, neljäs, viides tai.... x. vaihtoehto oikea. Uskon emotionaalinen puoli ilmentyy siinä, että meillä on taipumus pitää oikeana miellyttävämpää, positiivisempaa vaihtoehtoa. Siten meidän uskomme on usein ikään kuin olemassa olevan maailman täydentämistä ja parantelemista. Lisäämme maailmaan sitä, mitä siitä puuttuu. On ongelmallista, että yksiselitteisesti oikeita ja vääriä voivat olla vain konkreettiset väitteet, joiden merkitys on meille täysin selvä, joiden merkityksessä ei ole arvottavaa tekijää ja joiden todenperäisyys on helppo tarkistaa ja hyväksyä. Abstraktimpien lauseiden kohdalla kuvattu jää meidän yhteisen välittömän kokemuksemme piirin ulkopuolelle niin, että se voi olla yksityinen tai puuttua monien ihmisten kokemuksesta. Ongelmaksi muodostuu se, että me haluamme menetellä abstraktien ja subjektiivisten asioiden, kuten rakkauden suhteen, samoin kuin konkreettisten asioiden, kuten avaimien, suhteen. Uskomme, että filosofisilla väitteillä voi olla yhtä selvä ja yksimerkityksinen sisältö kuin kotitavaroilla. Niin me laajennamme luvattomasti omaa kotiympäristöämme, kotikieltämme ja kotiajatteluamme muuhun maailmaan. Tätä tukee laajalle levinnyt usko todellisuuden kodikkuuteen, todellisuuden käsitettävyyteen, ymmärrettävyyteen, siihen että inhimilliset mittapuumme pätevät joka taholla, niin kotona kuin vieraissa, niin mikro- kuin makromaailmassa. Tosiasiassa meidän kotikäsitteitämme ja kotilogiikkaamme ei voi useinkaan soveltaa vähänkään kauempana kodista. Ilmeisesti yksikään teoria tai selitysmalli ei voi olla voimassa rajoituksitta, vaan osoittautuu oman pätevyysrajansa ulkopuolella puolinaiseksi ja valheelliseksi. Maailman monimutkaisuus on siten ainakin kooltaan ajattelun monimutkaisuutta suurempi. Maailman tutkiminen ja sen kuvaaminen paralleelisti kulkevan ajattelemisen avulla ei ole ilmeisesti periaatteessa mahdollista. Oleellinen on kysymys, ovatko meille niin tärkeät asiat, joita yritetään tavoittaa käsitteillä 'elämä', 'kuolema', 'minä', 'jumala', 'vapaus' ylipäänsä tavoitettavissa ja kuvattavissa kielillä, joilla yritämme sitä tehdä. Siten, eettinen asioista keskusteleminen on huomattavan haasteellista, koska käyttämämme käsitteet saattavat olla yhteismitattomia niin todellisuuden kanssa kuin toistensa kanssa, jolloin keskustelut voivat todellisuudessa olla vain monologeja, eivät dialogeja. Tällöin yhteys toiseen ihmiseen jää saavuttamatta. Törmäys todellisuuteen tapahtuu niin ymmärtämisen kuin kommunikoinnin tasolla.

Uskoon (tai tarkemmin ilmaistuna: uskoihin) ja unohdukseen (unohduksiin) turvautumiset, jotta vältettäisiin törmääminen todellisuuteen, ovat eettisesti siinä mielessä ongelmallisia suhtautumistapoja, että ne (kuten Kaplinski kirjoittaa esseessään Usko ja epäusko) riistävät ihmiseltä tunteen maailman ihmeellisyydestä, siis samalla mahdollisesti kyvyn suhtautua kanssaihmiseen (kanssatietäjään) ja kanssaelävään kaikki on ihmettä –asenteella (Kaplinski 2002l, 184). Niin unohdus kuin uskokin vievät todellisuusshokissaan niihin turvautuvan ihmisen älyllisestä toiminnasta ja emotionaalisesta osallistumisesta maailman murheisiin loitommaksi kuin sellaisen ihmisen, joka ei yritä reagoida todellisuuteen törmäämiseen näihin keinoihin turvautumalla, vaan ottaa asiat niin kuin ne ovat (niin kuin ne hänelle hänen inhimillisen ymmärryksensä kautta alastomimmillaan ilmenevät). Siten unohtamisella ja uskomisella on ei vain episteeminen, vaan myös eettinen ulottuvuutensa. Unohtava-uskova käyttää järkeään ja ajattelukykyään vain rajallisesti johtuen pelostaan kohdata todellisuus silmästä silmään, ja kuitenkin – järki ja ajattelu ovat juuri niitä välineitä, jotka liittävät meidät episteemisesti ja eettisesti maailmaan: Järki ja ajattelu ovat ne välineet, joiden avulla kohoamme oman arkielämämme pikkuseikkojen yläpuolelle. Ne saavat meidät kiinnostumaan kaikesta mitä ympärillämme tapahtuu, kaikista ajankohtaisista kysymyksistä. Ne saavat meidät osallistumaan ihmiskunnan elämään ja tuntemaan omakohtaisesti, mitä maailmassa on tapahtumassa. (Schweitzer)

Vaikuttaa siltä, että me emme kykene älyllisesti emmekä emotionaalisesti ottamaan asioita sellaisina kuin ne ovat. Koko totuus olisi yksinkertaisesti sietämätön kestää. Todennäköisesti ei ole mieltä taistella uskoa ja unohdusta vastaan, mutta voimme pysyä kuitenkin tietoisina niiden mahdollisesta vaikutuksesta tietämisiimme. Ihminen ei käänny niiden puoleen pahasta tahdosta vaan siksi, että hän ei yksinkertaisesti jaksa elää ilman niitä.

Unohdus lähtee samasta kuin usko – käsityksestä, että elämä on kauhea ja maailma käsittämätön ja epäystävällinen. Unohdusta haluava yrittää unohtaa ikävät asiat, torjua ne tietoisuuden rajoille asettaen fiktion totuuden edelle vaikka tietää, että se on fiktiota. Toisinaan halu unohtaa on niin totaalinen, että se joka asettaa fiktion totuuden edelle, ei enää edes tiedosta, että se on fiktiota. Unohduksella on passiivinen ja aktiivinen puoli. Puhtaan passiivisesti unohdusta etsii se, joka esimerkiksi välttää lukemista, jotta ei saa tietää epämiellyttäviä asioita. Aktiivinen unohdus on pyrkimystä korvata epämiellyttävä miellyttävällä, luoda vastineeksi todellisuudelle vaihtoehtoinen maailma, jossa ei ole hankalia ongelmia, paradokseja, julmaa ja mieletöntä kärsimystä. Aktiivisia tapoja unohtaa todellisuus ovat illuusioteknologian keinot: elokuva, televisio, musiikki sekä alkoholin ja huumeiden käyttö. Usko ja viihde (unohdus) ovat hyvin lähellä toisiaan. Usko yrittää sietämätöntä todellisuutta vältellessään korvata sen toisenlaisella vain ajatuksissa ja kuvitelmissa, viihde (unohdus) puolestaan luo toisenlaisen miellyttävämmän maailman suorastaan materiaalisesti, teknisin keinoin. Yhtä kaikki, molemmat askaroivat todellisuuden muuntamisen parissa.

Elämä voi muuttua leikiksi niin että leikki korvaa elämän. Tällöin voi käydä niin, että ihminen, joka elää leikkitodellisuudessaan, "tietääkin" leikkitodellisuudessaan. Leikkitodellisuuden ulkopuolelle ei haluta astua, eikä siitä haluta tietää mitään. Ihmisen tietämiskyky saattaisi riittää, mutta pelko estää häntä käyttämästä tietämiskykyään. Leikin vastakohdaksi asetamme tavallisesti todellisen elämän. Tarvitsemme sitä mikä on totista, totta, ja tarvitsemme myös leikkiä, sitä mikä on olemassa leikisti. Ilmeisesti leikkien pääsee lähemmäksi totuutta kuin leikkiä karttaen ja hurskaasti johonkin absoluuttiin uskoen. Ehkä leikki ei ole sittenkään niin vahvasti unohduksen palveluksessa kuin luulemme. Paljon riippuu siitä, otammeko leikin leikkinä vai tosissamme, sillä leikkinä otettu leikki ei yleensä ole pakenemista todellisuudesta vaan se voi auttaa meidät irti ennakkoluuloista, tabuista ja kaavoista. Sen sijaan todesta otettu leikki vie meidät kauemmaksi todellisuudesta, leikkimaailmaan. Ero näiden suhtautumistapojen välillä on tärkeä. Se, joka ottaa leikin leikkinä, tietää ja pitää mielessään, että on jotain, mikä ei ole leikkiä. Se, joka ottaa leikin tosissaan, voi unohtaa että se on leikkiä.

Teknisesti organisoidun unohduksen eli viihteen lisäksi kohtaamme usein myös puhdasta alkuperäistä unohdusta, ihmisen haluttomuutta tietää totuutta, joutua tekemisiin todellisuuden kanssa. Aikuinen tuntee enemmän pelkoa todellisuuden edessä kuin kiinnostusta sitä kohtaan. Ihmisten joukossa on kuitenkin pieni määrä tässä suhteessa poikkeuksellisia ihmisiä (ilmeisesti vain tällaiset ihmiset kykenevät omaksumaan täydellisesti kaikki on ihmettä –asenteen), jotka saattavat olla hämmästyneitä siitä, miksi ihmiset eivät halua puhua mistään todellisesta, vaan puhuvat kaavamaisen sujuvilla fraaseilla, käyttäytyvät rituaalinomaisesti ja pysyttelevät loitolla ihmisestä, joka tuntee kiinnostusta todellisia asioita kohtaan ja haluaa puhua niistä. Tällainen alkuperäinen unohdus on paljon tärkeämpi ja suurempi voima kuin voisi ajatella.

Edellä mainitun laiset poikkeukselliset ihmiset reagoivat törmäykseen todellisuuden kanssa vapautumalla siitä. Kyseessä on yritys vapautua todellisuuden tuottamasta ahdistuksesta silti näkemättä todellisuutta toisena tai unohtamatta sitä, yritys vapautua sen synnyttämästä tuskasta, yritys hyväksyä todellisuus. Todellinen tietäminen on mahdollista vain tämän asenteen omaksuneelle. Myös tätä tietä on kuljettu, vaikka se ei olekaan monien voimille sopiva. Suuri osa sivilisoituneesta ihmiskunnasta pelkää ajatella ja epäillä. Freud muistuttaa, että ihminen unohtaa enimmäkseen sen, mitä ei tahdo muistaa. Elämän perusparadoksit ovat kaikkien tiedossa, mutta harvat ihmiset kykenevät elämään normaalisti tässä tietoisuudessa. Tämä merkitsee sitä, että ihminen elää omien älyllisten kykyjensä alapuolella, säästää itseään väkisin kehittymästä (Kaplinskin sanoin:) todelliseksi ihmiseksi. Todellinen ihminen on siis Kaplinskin mukaan sellainen, joka uskaltaa kohdata todellisuuden eikä sido tietämiskykyään keinomaailmoihin. Todellisuuden sellaisenaan hyväksyvät ihmiset ovat ikään kuin epäuskoisia, joille totuus ja totuuden kunnioittaminen ovat luovuttamattomia arvoja. Nämä ihmiset ovat ainoat todelliset uskovaiset joukossamme. Vailla hyötyä ja toivoa he uskovat totuuteen eivätkä kiellä sitä, että he etsivät totuutta totuuden itsensä takia. Vain sellaiset ihmiset voivat olla todellisia tietäjiä, joiden motiivi on edellä kuvatun lainen. Tällainen epäusko on syvästi uskonnollinen asenne. Kaplinski pitää tätä asennetta itselleen läheisimpänä.

Kaplinski katsoo tapansa reagoida todellisuuteen törmäämiseen olevan juuri edellä kuvatun laista vapautumista, yritys vapautua todellisuuden tuottamasta ahdistuksesta näkemättä sitä toisena tai unohtamatta sitä, yritys hyväksyä todellisuus. Runoileminen on runoilijan matkaamista oman maailmansa ääriin asti. Runous merkitsee maailman inventoimista itsessä ja itsensä inventoimista maailmassa. Kaplinskin pääongelmana näyttäytyy kadonneen ihmisen ongelma. Ihminen tietää "väärin", on "väärin" eli epäaidosti, luontonsa unohtaneena, sekä kohtaa toisen ihmisen "väärin", kiinnittäen tähän nimilappuja ja unohtaen tämän toiseuden, ihmeellisyyden ja aitouden. Kaplinski pitää ihmisen itsensä löytämisen paikkana metsää. Me olemme astuneet ulos luonnon kunnioittamisen tilasta ja rajanneet tietämiskyvyn itseemme emmekä enää hahmota luonnon ja luonnonkansojen viisautta. Kaplinski haluaa tuoda tietämisen piiriin luonnon ja luonnonkansat. Voisimme puhua ikään kuin episteemisistä kehistä siinä missä puhutaan eettisistä kehistä. Kaplinski pyrkii laajentamaan niin episteemiset kuin eettisetkin kehät mahdollisimman laajoiksi. Eettisesti hyvä tietäminen on tietämistä, jossa tietäjiksi hyväksytään tahoja, jotka aiemmin on vaiettu. Tällöin tietämiseen astuu oikeudenmukaisuuden ajatus. Se, keitä hyväksytään tietäjiksi, voidaan implisiittisesti lukea Kaplinskin suvaitsevaisuuskäsityksestä. Suvaitsevaiset noudattavat kanssatietäjiä ja tietämisen kohdetta kunnioittavaa kõik on ime -asennetta, joka on välttämätön tietämisen kannalta. Kõik on ime -asenteessa myönnetään se, että ihminen voi tietää vain rajallisesti ja hyväksytään epäilyn metodi ja se, että mikään tieto ei ole koskaan täysin valmis. Tässä kaplinskilainen ajattelu lähestyy fallibilismin ideaa. Ihmisen luonnonmukaisuuden kadottuneisuus näkyy esimerkiksi rytmimme vääristymisenä. Meidän tulisi löytää meille ominainen rytmi, jotta ajattelu mahdollistuisi, sillä ajattelu tapahtuu ajassa, ja jos meillä on jatkuvasti kiire, ajattelu estyy tai vähintäänkin pysyy pinnallisena ja käytännön tasolla, jolloin kysymykset toiminnan eettisistä perusteista eivät ehdi nousta – keskitytään ajattelemisen sijasta suorittamiseen. Löytäessään metsän ihminen löytää itsensä. Metsä on syventymisen symboli, itsensä löytämisen mahdollisuus. Kaplinski pelkää, että olemme unohtaneet itsessämme jotakin oleellista, mikä varmasti heijastuu niin tietämiskykyymme kuin siihen, kuinka me suhtaudumme itseemme, toisiin ihmisiin ja luontoon. Vaikuttaa siltä, että me kannamme mukanamme joutavuuksia, jotka olisi järkevää heittää menemään. Kaplinski näkee, että loittoneminen arkitodellisuudesta runomaailmaan vie ihmistä todellisuudessa lähemmäs todellisuutta, kasvokkain todellisen maailman kanssa. Runous on siten takaisinkytkentä maailmaan, jotakin sellaista, joka tuo ihmisen takaisin todellisuuteen, kun hän on loitonnut siitä.

Kaplinskista on sanottu, että hän on käynyt niin tietämisten huipulla kuin tuntemusten kuilussa tavoittaakseen tietämisten-tuntemisten synteesin – ymmärtämisen. Tunne tietämisessä tarkoittaa mahdollisuutta ymmärtää. Kaplinski pyrkii ymmärtämiseen tuntemalla ajattelemisen kautta ja ajattelemalla tuntemisen kautta. Tunteet näyttävät olevan se välittävä tekijä, jonka on oltava läsnä keskityttäessä ymmärtämään ja lähentymään toista ihmistä ja tämän ajatuksia. Siten tunteella on tietämisessä eettiseltä näkökannalta tärkeä tehtävä.

Kirjallisuus voi toimia psykoterapian metodina niin kirjoittajalleen kuin lukijoille. Vakava kirjallisuus, ns. totuuskirjallisuus, on keskustelua siitä, mikä on kirjoittajalle tärkeintä ja tuskallisinta. Psykoterapeutin tehtävä on saattaa ihminen tilaan, jossa tämä kykenisi kohtaamaan oman kärsimyksensä. Se on ensimmäinen askel sen ylittämiseksi. Kaplinski arvelee, että runoudella on tässä erityinen paikka. Tosiasiassa ihminen ajattelee ainoastaan silloin, kun hän on joutunut vaikeaan tilanteeseen, vaikka hän silloinkin kääntyy usein stereotypioiden ja primitiivisten ideoiden puoleen. Tämän päivän maailma on kaikkea muuta kuin älyllinen. Ihmiskunta on tuskin koskaan ennen elänyt niin epärationaalisesti kuin nykyään. Kaplinski pitää jopa tieteilijöiden lukemista ajattelevien vapaiden hengenihmisten joukkoon suurena erehdyksenä. Hän näkee, että myös tiede pyrkii pakenemaan todellisuutta vähän samaan tapaan kuin tapahtuu postimerkkejä keräiltäessä tai salapoliisiromaaneihin syvennyttäessä. Kaplinski näkee tieteen tarjoavan selkeämpää ja loogisempaa hiekkalaatikkomaailmaa maailman sekavuutta ja traagisuutta säikähtäneille. Se tarjoaa turvallisuutta. Sen sijaan, että tieteet auttaisivat ihmistä lähemmäs totuutta luonnosta ja elämästä, ne saattavatkin auttaa ihmistä unohtamaan totuutta itsestään. On mahdollista, että tiede esittää maailman kauniimpana, loogisempana ja selvempänä kuin se on. Tieteilijöiden keskuudessa lienee kuitenkin suhteellisesti enemmän niitä, jotka etsivät elämästä muuta kuin unohdusta. Kaplinski näyttää kannattavan ajatusta, että tieteen tulisi ottaa huomioon myös uskonnon ja introspektion totuudet. Silloin tiede onnistuu olemaan holistinen ja tieteen piirissä tapahtuva tietäminen voisi pyöristyä. Siten yksipuolisuus ja reduktionismi voitaisiin ylittää. Välitön kokemus, tietoisuus "sisältäpäin nähtynä" vaikuttaa olevan meille vähemmän todellinen kuin sen tietoisuuden sisältö, objektiivinen, "ulkoinen" todellisuus. Mistä me otamme perusteen päättää, mikä todellisuus on "todellisempi" kuin toinen? Tiede pitää todellisempana ennen kaikkea sitä, mitä voi paremmin mitata ja kuvailla muodollisesti. Tästä johtunee, että kuvittelemme, että mielikuvat ja mietiskelyt ovat sekavampia ja järjestyksettömämpiä kuin valmis teoria tai kaava. Toisin kuin tiede, taide yrittää antaa meille psyko-ekologisesta kokonaisuudesta eheämmän kuvan, siinä missä tiede tarttuu sen yksittäisiin lohkoihin. Taiteen kokonaisvaltainen ja dynaaminen kuvaamistapa ja tieteen osittainen ja staattinen kuvaustapa ovat toisiaan täydentäviä eivätkä ne redusoidu miksikään yleisemmäksi, muuttumattomaksi kuvaukseksi.

Elämä ja ajattelu ovat ja vaativat loputonta korjaamista ja kohentamista. Elämässä tai ajattelussa mikään ei ole, eikä tule, koskaan valmiiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että tietämisessä on viisainta vaalia kõik on ime –asennetta ja luopua kaikkitietäväisyyden asenteesta. Ajattelu ja ajatukset jäävät aina keskeneräisyyden tilaan. Me olemme päättymättömässä episteemisessä todellisuuteen törmäämiseen tilassa. Olemme myös päättymättömässä eettisessä törmäyksessä todellisuuteen, jatkuvassa dilemmatilanteessa, jossa joudumme käytännössä päättämään, mitä elämää säästämme ja minkä annamme tuhoutua. Tietoisuus tästä jatkuvasta törmäämisestä todellisuuteen voi kuitenkin auttaa meitä omaksumaan ja säilyttämään kõik on ime –asenteen niin tietämisessä kuin etiikankin alueella.

Kaplinskilaiset sadut – kaplinskilaisen tietämisen ja etiikan yhteenkietoutuneisuuden tiivistymät

Tietämisen ja etiikan tiivis yhteys toisiinsa kaplinskilaisessa ajattelussa on nähtävissä konkreettisesti varsinkin Kaplinskin kirjoittamissa saduissa (teoksessa Põhjatuul ja lõunatuul, 2006), jopa siinä määrin, että joidenkin Kaplinskin satujen voidaan ajatella olevan ikään kuin kaplinskilaisen etiikan ja tietämisen piirteiden "tiivistelmiä". Satujen perinteisten teemojen - hyvän ja pahan taistelu, pelot, turvallisuus, ihmisen kasvu, urheusihanne (urhoi-idealu), hukattu onni ja oikean päätöksen etsintä - lisäksi Kaplinskin saduissa tulevat esiin myös kaplinskilaiset filosofiset-milosofiset teemat. Olennaista kaplinskilaisissa saduissa on inhimillisen ajattelun ja järjen kritiikki, joka on läsnä useissa saduissa. Etenkin sadusta Udujutt on helposti hahmotettavissa kaplinskilaisen etiikan ja tietämisen avainpiirteitä. Jo sadun nimi itsessään tuo mieleen kaplinskilaisen ajattelun pääkäsitteet: totaliter aliter, kõik on ime, fuzzy concept tai hämärä käsite, mingi muu filosoofia, törmäys todellisuuteen.... Etiikkaa on tietämisessä ja tietämistä tapahtuu eettisen asenteen omaksumisen kautta. Olen valinnut tähän tarkasteluun Kaplinskin saduista ne, joista arvioni mukaan on selvimmin nähtävissä kaplinskilaisen hyvän tietämisen ja etiikan avainpiirteet.

Udujutt – totaliter aliter

Vuonna 1977 julkaistussa kertomuksessa Udujutt kiteytyy arvioni mukaan Kaplinskin kirjoituksista kuvaavimmin se, mistä kaplinskilaisessa etiikassa ja tietämisessä on perimmältään kysymys, positiivisesti skeptisestä kaikki on ihmettä -asenteesta reaktiona todellisuuteen törmäämiseen. Udu merkitsee usvaa, sumua ja utua; vrt. udune = sumuinen, usvainen, utuinen; kuv. hämärä, himmeä, sumea; siten: udujutt = uskomaton selitys tai tarina, mielikuvituksellinen juttu, keksitty juttu, pikkuvalhe, joutavuus, höpötys, hölynpöly, keksintö, kuvitelma, tyhjänpäiväinen puhe; ajada udu = puhua pötyä. Kaplinskin kertomus on kirjaimellisesti "Kertomus udusta", mutta sanan muut merkitykset on hyvä pitää mielessä. Sana udujutt aktivoinee virolaisen lukijan mielessä edellä esitetyn merkityskentän. Tarina Udujutt kertoo pienestä ja suuresta udusta, jotka löytävät tiensä joka paikkaan eräällä lentokentällä niin että ihmisten elämä merkittävästi vaikeutuu, jopa seisahtuu. Hämäryys udun muodossa ympäröi ihmiset joka puolelta niin että jopa näennäisen selkeydenkin aikana hämäryys-utuisuus on läsnä, vaikkei se näyttäydykään utuisuutena. "Me elame tões. Me vaatleme kogu aeg kõike, puutume kõike, kuigi me kõike ei näe. Meie nägemise, vastuvõtmise võime on piiratud." (Kaplinski) Suom. Elämme totuudessa. Tarkkailemme jatkuvasti kaikkea, kosketamme kaikkea, vaikka emme näe kaikkea. Näkemisemme, vastaanottamisemme kyky on rajallinen. (KS)

Utu on jotakin sellaista, mille ihminen ei mahda mitään. Se kuuluu osaksi meitä ympäröivää todellisuutta ja vääristää käsityksiämme siitä. Törmäys todellisuuteen on episteemisesti ajateltuna juuri törmäystä utuun, joka peittää maailman näkyvistämme. Utu muuttaa kaiken "joksikin muuksi". Tarinassa utu tekee ihmisten olon hyvinkin hankalaksi, ja pahasta olosta johtuen heistä tulee toisilleen taakka. Need närvilised ja riiakad ootajad käisid teistele ootajatele ka närvidele ja ei lasknud neil rahulikult oodata. Nad käisid edasi-tagasi, astusid istujatele varvastele ja magajatele pähe. Nad torisesid, porisesid, tõrelesid, virisesid, nääklesid, nägelesid, rüselesid, tõuklesid, trügisid ja tegid muud pahandust. (Kaplinski 1977, 6.) Nämä hermostuneet ja riidanhaluiset odottajat kävivät muiden odottajien hermoille eivätkä antaneet heidän odottaa rauhassa. He kävelivät edestakaisin, astuivat istujien varpaille ja tallasivat makuulla olevien päitä. He murisivat, jupisivat, torailivat, marisivat, kinasivat, kiistelivät, tuuppivat, tyrkkivät, tungeksivat ja tekivät muuta kiusaa. (KS)

Törmäys todellisuuteen aiheuttaa ihmisessä eettisen herkkyyden menettämistä ja omaan pahaan oloon kääntymistä. Kaplinski kirjoittaa tästä aiheesta teoksessaan Poliitika ja antipoliitika (1992): "Rasketes olukordades, kus väljapääs muutub küsitavaks ja eksimisvõimalusi on palju, muutuvad inimesed närviliseks ja kipuvad omavahel tülli minema" (Kaplinski 1992q, 90). Suom. Tukalissa tilanteissa, kun ulospääsy muuttuu epävarmaksi ja erehtymismahdollisuuksia on paljon, ihmisistä tulee heikkohermoisia ja heillä on taipumus ajautua keskinäisiin riitoihin. (KS) Kun ihmistä särjetään kuumalla ja kylmällä, vuoroin tarjoamalla toivoa, vuoroin toivottomuutta, ihminen murenee. Johan kivikin tuollaisesta murenee, saati sitten ihminen. Joskus ihminen voi tuollaisessa tilanteessa tietää, kuinka pitäisi toimia, mutta ei kykene toimimaan. Sellainen tilanne on sietämätön, se tekee ihmisestä kärsimättömän ja häijyn, jopa siinä määrin että voidaan puhua henkisestä kannibalismista (vaimne kannibalism), jolloin ihmisten ympärille syntyy ikään kuin häijyyden musta kenttä. Kaplinski kuvaa pattitilanteessa olevan ihmisen toimintaa: "Kui mehelt küsiti, mis ta teeb, kui koorem porri kinni jääb, öelnud ta, et kõigepealt annab naisele peksa, siis paneb piibu põlema ja siis lükkab koorma välja. Seda esimest tegime meiegi, kui koorem edasi ei liikunud. Peksime naist, hobust, last, koera ja üksteist. Keegi pidi ju süüdi olema. Süüdlase otsimine, leidmine ja nahutamine annab kergendust." (Kaplinski) Suom. Kun mieheltä kysyttiin, mitä hän tekee, kun kuorma jää kuraan kiinni, hän kuuluu sanoneen, että hän aivan ensimmäiseksi antaa naiselle selkään, sitten sytyttää piippunsa ja työntää kuorman pois kurasta. Tuota ensimmäistä mekin teimme, kun kuormamme jäi jumiin. Hutkimme naista, hevosta, lasta, koiraa ja toisiamme. Pitihän jonkun syypää olla. Syyllisen etsiminen, löytäminen ja rökittäminen helpottaa. (KS).

Udujutussa eri ihmiset törmäävät todellisuuteen – tarinassa siis: utuun - eri tavoin. Paljon riippuu ihmisen olosuhteista, kuinka törmäys todellisuuteen tapahtuu. Tarinassa ihmiset ovat erilaisissa asemissa utuongelmaan nähden. Se, kuinka utu heihin vaikuttaa, riippuu heidän asemastaan ja onnekkuudestaan. Me olemme aina kiinni omissa kulloisissakin olosuhteissamme, joiden ulkopuolelle emme voi astua. Todellisuuteen törmääminen tapahtuu aina rajatuissa olosuhteissa, olemme ikään kuin olosuhteidemme vankeja. Me emme "vain" törmää todellisuuteen, vaan törmäämme siihen nimenomaan omissa olosuhteissamme.

Utu vaikuttaa niin, että ihmisten kommunikaatiokin "utuistuu", sumenee, ja niinpä he alkavat "ajada udujuttu", kielet menevät keskenään sekaisin eivätkä ihmiset ymmärrä toisiaan. Utuisuus tarttuu kaikkeen ja kaikkiin, jokaiseen mieleen ja ajatukseen. Aga seda ta pidi ütlema mitmes keeles, sest lennujaamas ja linnas oli omamaalasi ja võõramaalasi, ja pole miski ime, et ta vahel telefonid ja närvilised püstiseisjad isekeskis ja omavahel segi ajas ja vastas eestlastele soome keeli, soomlastele vene keeli, venelastele hollandi keeli ja hollandlastele eesti keeli või vastupidi. Ühesõnaga, ta ajas täitsa udujuttu, ja mida muud ta selles suures ja paksus udus teha saigi. Niisamasugust udujuttu ajasid kõik teised lennuvälja ametiinimesed: dispetšerid, piletimüüjad, lendurid, mehaanikud, stjuuardessid ja kuidas neid kõiki kutsutakse. (Kaplinski 1977c, 7-10.) Mutta se hänen oli sanottava monilla kielillä, sillä lentokentällä ja kaupungissa oli niin oman maan kuin vieraidenkin maiden ihmisiä, eikä ole mikään ihme, että hän toisinaan sekoitti puhelimet ja hermostuneet seisoskelijat toisiinsa ja keskenään ja vastasi virolaisille suomeksi, suomalaisille venäjäksi, venäläisille hollanniksi ja hollantilaisille viroksi ja päinvastoin. Sanalla sanoen, hän puhui aivan sumeita, ja mitä muutakaan hän siinä suuressa ja sakeassa sumussa tehdä voi. Samankaltaisia sumeita puhuivat kaikki muut lentokentän virkailijat: liikenteenvalvojat, lipunmyyjät, lentäjät, mekaanikot, stuertit ja muut, miksi heitä nyt kutsutaankin. (KS)

Utu on niin tiheä, että kaikki kommunikaatio häiriintyy: Radiosta tulee vain 'udujuttu'"kõiksugu rigina ja raginaga", television ruutu on niin utuinen, 'utukuva' (udupilt), ettei siitä saa mitään selvää, sanomalehtien ja kirjojen lukemisesta ei tule juuri mitään, sillä niissä jotkut kohdat ovat selviä, jotkut utuisia. Suuren ja pienen udun vuoksi selvät kohdat tulivat utuisiksi ja utuiset kohdat vieläkin utuisemmiksi, ja koska lukijoiden silmienkin edessä oli utua ja heidän päänsäkin oli täynnä utua, he eivät voineet lukea, ja vaikka olisivat kyenneetkin lukemaan, he eivät olisi saaneet lukemastaan juurikaan tolkkua, koska kaikki oli niin utuista. (Kaplinski 1977, 10.) Tässä kohdin sanan udujutt varsinainen merkitys näyttää aktualisoituvan sanassa konkreettisen sumun rinnalla. Mieleen johtuu Kaplinskin ajatus silmänkääntäjien salaliitosta, kun ihminen valehtelee toiselle, että kaikki on great-fine-fantastic-marvellous, "ajaen täitsa udujuttu", puhuen suorastaan palturia, joutavuuksia, valkoisia valheita tarjoten toiselle silkkoja kuvitelmia kuvatessaan asiaintilaa. Tällöin liika optimistisuus on se utu, mikä peittää meiltä todellisuuden. Toisaalta eri kielet kuvaavat todellisuutta omalla tavallaan niin että käännettäessä täydellistä vastaavuutta eri kielien välillä ei useinkaan saavuteta. Kielten välillä vallitsee tällöin ikään kuin utu. Periaatteessa utu vallitsee usein myös samaa kieltä puhuvien välillä, sillä ihmiset ymmärtävät ja arvottavat eri sanat eri tavoin. Kaplinski puhuukin Sanakirjoista. Ylipäänsä utu näyttää olevan jotain sellaista, mikä aina kuuluu osana kommunikaation luonteeseen. Voimme yrittää ymmärtää sen, mitä toinen sanoo, mutta aina ilmaan jää kuitenkin kysymys: "Mutta entä jos..?" Kaikki on ihmettä -asenteen omaksunut ymmärtää, että ihme jää aina voimaan, toista ei voi pohjia myöten ymmärtää. Aina jää väliin jokin määrä utuisuutta.

Kaplinski kuvaa Udujutussa eräänlaista täydellistä episteemistä katastrofia, jossa ihminen on udun sokeuttamana todellisuuden vankina. Utu rakastaa yötä ja pimeyttä, minkä vuoksi sitä on syksyllä paljon. Syksyllä yöt ovat pitkiä ja koska utu on hidasliikkeistä, se on mieltynyt pitkiin öihin. Koska utu rakastaa yötä ja pimeyttä, ja tulee esiin vasta kun aurinko ei paista, ihmiset näkevät utua vähän, sillä he käyvät ulkosalla vain auringon paistaessa, toisinaan myös pilvisellä säällä, mutta eivät öisin pimeässä. (Kaplinski 1977, 11.) Kertomuksen tyyli muistuttaa Kafkan katastrofia rakentavaa tarinointityyliä, paitsi loppuratkaisunsa suhteen. Tarina tuo mieleen kertomuksen Baabelin tornista, jossa ihmiset äkisti alkavat puhua eri kielillä niin etteivät ymmärrä toisiaan. Kaikki ajattelijat eivät kuitenkaan ole arvottaneet ihmisten toisiaan ymmärtämättömyyttä negatiivisesti, vaan siinä on voitu nähdä hyviäkin puolia, kuten Stanisław Jerzy Lec, joka sanoo: "Esperantistit. Siitä, että ihmiset eivät vielä ole kaikki syöneet toisiaan, saamme kiittää Baabelin tornin rakentamisessa sattunutta siunauksellista taukoa – toiset eivät onneksi ymmärrä mitä toiset puhuvat. Ja te tahdotte tärvellä tämän idyllin?" (Lec) Kaplinskille tolkkuasaamattomuus merkitsee kuitenkin episteemistä törmäystä todellisuuteen, ihmisten yhteyden menettämistä toisiinsa ja siten eettisen toiminnan vaikeutumista. Toisaalta utu voi saada ihmisen omaksumaan kõik on ime –asenteen. Udun keskellä ihminen saattaa oivaltaa, että kaikki on jotakin muuta, totaliter aliter. Udulle on ominaista se, että se osaa muuttaa muotoaan niin että aina emme tunnista sitä uduksi. Silloin se ei ole utua, vaan jotakin muuta, mutta yhtä kaikki se on olemassa. Utu on olemassa myös auringon paistaessa, mutta se on kätkenyt itsensä meiltä. Utu on jotakin sellaista, mikä on jatkuvasti läsnä. Utu osaa kätkeä itsensä auringolta. Se osaa muuttaa muotoaan niin ettei se olekaan enää utua, vaan jotakin muuta. Auringon noustessa, se muuttaa itsensä kasteeksi ja toisinaan se muuttuu vallan näkymättömäksi, mutta se ei tarkoita sitä että utu olisi mihinkään hävinnyt. Utu odottaa hävinneenä ilmaan niin että emme voi nähdä sitä. Udulla on ikään kuin oma tahto, ja se lähtee vasta kun tahtoo. (Kaplinski 1977, 11.) - - öö oli ees ja ükski udu, olgu ta suur või väike, ei lähe üheltki lennuväljalt öösi minema. - - Udu aga laiutas lennuväljal edasi ja inimeste soovid ei liigutanud teda mitte sentimeetritki lennuväljalt kaugemale. Udu on ju nagu inimesedki – tema ka ei taha lahkuda sealt, kus tal hea olla on, ja see, et inimestel ei ole seal hea kus udul, ei liigutanud teda põrmugi, sest lõpuks oli ta ju ainult udu. (Kaplinski 1977, 14.) – yö oli saapumassa ja yksikään utu, olipa se suuri tai pieni, ei lähde yhdeltäkään lentokentältä yöaikaan pois. - - Utu levittäytyi lentokentällä yhä syvemmälle ja ihmisten toiveet sen lähtemisestä eivät liikuttaneet sitä senttimetriäkään lentokentältä. Utuhan on kuin ihmisetkin – sekään ei tahdo poistua sieltä missä sillä on hyvä olla, ja se, että ihmisillä ei ole hyvä olla siellä missä udulla on, ei liikuttanut sitä hiukkaakaan, sillä se oli loppujen lopuksi vain utu. (KS)

Olga Tokarczuk puhuu vedestä teoksessaan Päivän talo, yön talo vähän samaan tapaan kuin Kaplinski udusta. Todellisuudella on taipumus olla tunnistamattomaksi muuntuva. Asiat ovat kuin kameleontteja, jotka muuntuvat jatkuvasti, niin että havainnoidessamme todellisuutta emme enää tunnista asioita samoiksi kuin ne olivat vielä hetki sitten. Asiat ovat jatkuvasti meille "jotakin muuta"."Marta vihasi kosteutta yhtä paljon kuin talvea ja pimeyttäkin. Vesi oli epäreilua. Martasta tuntui että hän olisi kyennyt asettumaan sen kanssa kasvokkain, mutta vain siinä tapauksessa että vesi esiintyisi omana itsenään, teeskentelemättä jotakin muuta. Sellaisena kuin se virtaa purossa, kirkkaana; kun sitä voi ottaa käsiinsä ja viedä kasvoilleen tai vaikka juoda suoraan maasta. Mutta useimmiten vesi esitti jotakin muuta, se tunkeutui esineisiin ja kasveihin ja muuttui itse näkymättömäksi. Sitten se asettui kasvoille ja imeytyi villatakkiin, peitti kaiken jääkerroksella, tappoi kaiken. Tai se riippui pilvissä kuin rangaistus perisynnistä." (Tokarczuk)

Udujutussa ihmisillä on paha olla, heillä on kylmä ja he väsyvät udun vuoksi – on tukalaa eikä voi puuhailla mitään - ja alkavat torkkua (Vrt. passiiviseen unohdukseen todellisuuteen törmäämiseen reagointitapana). Luultavasti he eivät kuitenkaan pääse utua karkuun edes uniinsa, sillä utu menee kertojan uskomuksen mukaan nukkujien uniinkin: Mida lendurid unes nägid, seda ma ei tea. Ma ei tea ka seda, mis ootajad ja jäätisemüüja unes nägid, aga ma usun, et nende unenäodki olid õige udused, sest kõik oli nii paksult suurt ja väikest udu täis ja on raske uskuda, et niisuguse uduga keegi oskab näha selget ja ilusat und. Mina igatahes küll ei oskaks. (Kaplinski 1977c, 15.) En tiedä, mitä unta lentäjät näkivät. En tiedä myöskään, mitä unta odottajat ja jäätelönmyyjät näkivät, mutta uskon, että heidän unensakin olivat oikein sumuisia, sillä kaikki oli niin paksulti täynnä suurta ja pientä sumua ja on vaikea uskoa, että sellaisessa sumussa kukaan osaa nähdä selvää ja kaunista unta. Minä ainakaan en kyllä osaisi. (KS)

Utu seuraa ihmisiä aivan kaikkialle. Lopulta alkaa kuitenkin paistaa aurinko ja tuulla ja niin utu nousee nousemistaan ja muuttuu pilviksi. Udun hälvettyä ihmiset menevät kiireesti jälleen hoitamaan kukin omaa tehtäväänsä lentoasemalla. Eräs nousseista lentokoneista lentää juuri sinne, mihin tuuli oli kuljettanut pilvet, joiksi utu on muuttunut. Kukaan ei kuitenkaan enää tunnista yöllistä utua pilvistä, suurta ja pientä utua, jotka aiheuttivat niin paljon riitaa ja harmia lentokentällä. Utu voi olla siis jotakin sellaistakin, jonka läsnäoloa me emme tunnista. Siten on mahdollista, että siinäkin, mitä pidämme kirkkaana ja selkeänä, voi olla jotain hämärää ja utuisenkaltaista. Esimerkiksi sopii käsitteet. Oletamme niiden olevan selviä ja kuvaavan adekvaatisti todellisuutta. Todellisuus ei kuitenkaan välttämättä ole sellainen, millaiseksi me sen kielissämme pilkomme, vaan saattaa hyvinkin olla jotain aivan muuta, meidän käsityskykymme ja käsitteellistämiskykymme ulkopuolella. Esimerkiksi eri kielissä pilkotaan todellisuus osiin eri tavoin ja käsitteisiin liittyy eri konnotaatioita ja assosiaatioita kuin me odotamme niihin liittyvän. Pienoisromaanikokoelmassaan Lahkujad (2009) Kaplinski puhuu Sanakirjoista. Kullakin ihmisellä on ikään kuin oma sanakirjansa, jonka hän olettaa vastaavan toisten ihmisten sanakirjoja. Lausuessamme sanan, oletamme helposti, että toinen ymmärtää sen samoin kuin me. Kun kahden ihmisen Sanakirjat poikkeavat tarpeeksi suuressa määrin toisistaan, ymmärtäminen ja mahdollisuus selittää häiriintyy. Samaan aikaan se, että käytetään samoja sanoja, voi synnyttää illuusion siitä, että myös Sanakirjat ovat samat, illuusion ymmärtämisestä tai ymmärtämisen mahdollisuudesta. (Kaplinski) Kielet ovat kuin suurennuslaseja, jotka keskittyvät tarkastelemaan kukin omalla tavallaan todellisuutta, yksiä kohtia tarkemmin, toisia kohtia summittaisemmin. Näin ollen osa todellisuudesta jää ikään kuin udun peittoon, kielemme ulottumattomiin. Toinen esimerkki ilmiöstä, jota pidämme kirkkaana ja selkeänä, mutta joka voikin loppujen lopuksi olla jotain hämärää ja utuisenkaltaista on käsitemaailmamme keskus, "minä", jota Kaplinski kuvaa seuraavaan tapaan:

"Inimene ei ole kindlalt piiritletud-piiritletav subjekt. Inimese 'mina' on laialivalguv nähtus, see on pigem pilve või udukogu kui tähe või kivi sarnane." (Kaplinski 2009a, 148.) Suom. Ihminen ei ole varmasti määritelty-määriteltävissä oleva subjekti. Ihminen "minä" on hämäräpiirteinen ilmiö, se on pikemminkin pilven tai sumunhahmoinen kuin tähden- tai kivenkaltainen. (KS) Kolmas udunkaltainen ilmiö on tuoksut-hajut. Usein emme tiedosta niitä, vaikka ne ovat jatkuvasti läsnä, vähän niin kuin utukin. Tuoksuissa on jotakin syvää ja salaperäistä. Tuoksut liittyvät kaikkeen ja kuitenkaan tuoksuja ei voi mitenkään kuvailla. Tuoksut vaikuttavat ihmisten kanssakäymiseen. Ehkä onkin niin, että rakastuminen ensisilmäyksellä ei olekaan rakastumista ensisilmäyksellä, vaan ensinuuhkaisulla, mutta me emme vain ole älynneet sitä. (Kaplinski)

Meidän on tietäjinä yksinkertaisesti pakko omaksua tiedollisen nöyryyden asenne ja myöntää olevamme utuisuuden ympäröimiä. Törmäyksemme todellisuuteen on myös episteemistä törmäystä todellisuuteen – törmäystä omaan tietämättömyyteemme, oman tietämisemme rajoihin. Tietämiseen pyrkiminen tarkoittaa lopulta törmäämistä tietämättömyyteen. Tällöin oivallamme, että kaikki on ihmeellistä. Voimme yhdessä pyrkiä lähestymään tuota ihmeellistä. Kukin ihminen tarkastelee maailmaa ikään kuin oman persoonansa, kulttuurinsa, kielensä, uskojensa värjäämän suurennuslasin kautta. Kunkin suurennuslasi näyttää maailmasta eri puolia. Yhdistämällä eri ihmisten näkemykset todellisuudesta, voimme saada siitä kattavamman kuvan, mutta samalla meidän on kuitenkin myönnettävä, että todellisuutta ei voi tyhjentävästi kuvata, vaan aina siitä jotakin jää ulottumattomiimme. Utu on jatkuvasti läsnä. Kirjanduse ja kunsti, ent ka elu, tõeluse, looduse eripära ongi see, et teda võib vaadelda, analüüsida, mõista väga mitmel erineval viisil. Nad on rohkem või vähem ammendamatud ja selles on ka nende võlu*. (Kaplinski 2009c, 44.) Kirjallisuuden ja taiteen, mutta myös elämän, todellisuuden, luonnon omalaatuinen piirre onkin se, että niitä voi tarkkailla, analysoida, ymmärtää hyvin monella erilaisella tavalla. Ne ovat enemmän tai vähemmän tyhjentymättömiä ja siinä on myös niiden lumo. (KS) (*võlu = lumous, lumo, lumovoima, tenho, tenhovoima, hurma, ihanuus, suloisuus, sulous, sulo, viehätys)

Viime kädessä todellisuus on meille totaliter aliter. Me voimme kuitenkin oppia olemaan luontevasti meitä ympäröivän udun keskellä. Eräässä kirjoituksensa Philosophical Investigations merkinnössä Kaplinski kuvaa, kuinka me voimme suhtautua utuun. Tärkeintä on myöntää udun olemassaolo eikä yrittää paeta sitä itseluomaamme keinotekoiseen maailmaan, jossa kaikki näyttää olevan selvää ja määriteltävissä. Epämääräisyys (vagueness), epäselvyys (fuzzyness) on piirre, jonka kielen semantiikka jakaa ulkoisen todellisuuden kanssa, eikä sitä pitäisi sivuuttaa huomiotta. Vaikka pitäisimmekin filosofian päämääränä pyrkimystä ymmärtää, se ei tarkoita sitä, että meidän tulisi korvata se mikä on epämääräistä ja epäselvää jollakin mikä on selväpiirteistä (clear-cut). Kuten Norbert Wiener on huomauttanut, pilviä – pilvet ja udut (nebulosa) eivät ole vähemmän todellisia kuin tähdet ja kivet - ei voi kuvata matemaattisesti samalla tavoin kuin tähtiä ja kiviä. Se tosiasia, että pilviä ei voi laskea (Kuinka monta pilveä taivaalla on? ei ole hyvä kysymys) ei tarkoita, että ne eivät ole todellisia, ja että ne pitäisi jättää huomioon ottamatta tai että niiden kuvaaminen pitäisi korvata selväpiirteisten, helpommin määriteltävien asioiden kuvaustavalla. Meidän on kuvailtava epämääräisiä asioita ottaen huomioon niiden epämääräisyys, myöntää että toisinaan epämääräisyys on asioiden luovuttamaton ominaisuus ja että sitä on myös kuvattava ja ehkä mitattava, mutta omalaatuisin menetelmin. Kielestämme – esimerkiksi arkikielistämme ja runokielistämme - löytyy tapoja puhua epämääräisistä ja epäselvistä asioista. Käyttämällä "sumeaa" (fuzzy) kieltä (esimerkiksi sanapareja, ideofonetiikkaa) ja sumeaa logiikkaa voimme tarkastella sumeina ilmeneviä asioita. Tällöin niiden sumeus tunnustetaan ja tehdään näkyväksi myös kielenkäytön tasolla. On myös muita tapoja lähestyä sumeita asioita-ilmiöitä: voimme pyrkiä löytämään epäsuoran, epäsovinnaisen menetelmän sumeiden asioiden-ilmiöiden mittaamiseksi. Esimerkiksi taivaan pilvisyyttä voidaan mitata käyttämällä fotometrisiä tai spektroskooppisia menetelmiä. Siten, pilvet ja utu ("ututietoisuus") voivat opettaa meitä suhtautumaan todellisuuteen uudella tavalla sekä käyttämään kieltämme asianmukaisesti. (Kaplinski 2014b.)

Auk ja elu mõte – kaplinskilaisen ajattelun eksistentiaalisesta vireestä

Seuraavaksi pyrin hahmottelemaan kaplinskilaisen ajattelun sukulaisuutta ja mahdollisia yhtymäkohtia Viktor E. Franklin ajattelun kanssa. Inspiraationa yhtymäkohtien hahmotukselle toimii Kaplinskin tarina Auk ja elu mõte. Franklin ja Kaplinskin ajattelun yhdistäminen tarjoaa uudenlaisia näkökulmia siihen, millaisia mahdollisuuksia ihmisellä on hoitaa itseään törmäyksessään todellisuuteen. Viktor E. Frankl esittelee tapoja reagoida todellisuuteen törmäämiseen niin että todellisuutta ei pakoilla uskoon ja unohdukseen, mikä on ehtona kaikki on ihmettä -asenteen omaksumiselle.

Kaplinskin sadut välittävät sanomaa ajattelemisen tärkeydestä ylipäänsä. Meidän tulisi uskaltaa ajatella. Sadussa Auk ja elu mõte Kaplinski ottaa esille eksistentiaalisista murheajatuksistamme kysymyksen elämän tarkoituksesta. Satu alkaa sanoin: "Elas kord auk. Päris tavaline auk. Ta armastas kuulata muusikat ja käia metsas jalutamas. Kord tuli talle vastu teine auk, vaatas talle otsa ja ütles: 'Sina, auk, muudkui jalutad ja ei mõtle üldse, milleks sa olemas oled. Kas sa oskad öelda, mis on sinu elu mõte?" (Kaplinski 2006, 17.) Suom. Olipa kerran aukko. Aivan tavallinen aukko. Se rakasti kuunnella musiikkia ja käydä metsässä kävelyllä. Kerran sitä vastaan tuli toinen aukko ja sanoi: "Sinä aukko et kanssa muuta tee kuin kuljeskelet ympäriinsä etkä mieti miksi ylipäänsä olet olemassa. Osaatko sanoa, mikä on elämäsi tarkoitus?" (KS) Kyse on uskalluksesta törmätä todellisuuteen niin ettei pakene sitä uskon ja/tai unohduksen maailmoihin. Satu valaa lukijaan uskoa, että edes eksistentiaalisia murhekysymyksiä ei tarvitse pelätä. Satu Auk ja elu mõte kertoo aukosta, joka ahdistuu ja menettää mielenrauhansa eksistentiaalisen kysymyksen äärellä. Se älyää, että on olemassa vaikka millaiseen tarkoitukseen käypiä aukkoja, mutta se itse oli vain tavallinen aukko. Tavallinen aukko kun oli, se ei tiennyt, onko senkaltaisella aukolla jokin tarkoitus vai ei. Niinpä se alkaa murehtia eikä halua kuunnella enää musiikkia eikä käydä kävelyllä. Lopulta se heittäytyy tienvarteen ja ajattelee elämänsä olevan tarkoituksetonta (mõttetu; mõttetu = ajatukseton, järjetön, tolkuton, tarkoitukseton) ja päättää ryhtyä odottamaan kuolemaansa. Kuolema ei kuitenkaan saavu, vaan sen sijaan saapuukin ukkossade ja onnettomasta aukosta tulee kuralätäkkö. Sateen laannuttua lapset löytävät kuralätäkön ja alkavat pomppia siinä, mikä miellyttää aukkoa. Siinä vaiheessa aukosta alkaa äkisti tuntua, että ei enää olekaan tarpeen etsiä elämän tarkoitusta, vaan on yksinkertaisesti parempi olla pieni aukko, josta tulee sadesäällä lätäkkö, jossa lapset voivat leikkiä. Aukko jatkaa onnellisena elämäänsä. (Kaplinski 2006, 17-18.)

Viktor E. Franklin mukaan voimme antaa elämällemme tarkoituksen vastaamalla elämän meille esittämiin konkreettisiin kysymyksiin vastuuntuntoisesti. Voimme täyttää olemassaolon vaatimukset töin ja toimin, mutta myös rakkaudella, omistautuen rakastaen kauneudelle, suuruudelle tai hyvyydelle. (Frankl 1986a, 86.) Aukon tapauksessa tämä näkyy siinä, kuinka aukko omistautuu niin mielekkäälle "työlleen" ainutkertaisena, erityisenä, omansanäköisenä aukkona kuin myös rakkaudelle ja hyvyydelle, mikä näkyy siinä, kuinka hän päättää olla toisia varten, heidän ilahduttamisekseen.

Tulkintani mukaan sadun perimmäinen opetus lienee se, että eksistentiaaliset murheajatukset koskettavat kaikkia aika ajoin, niihin on vaikea löytää vastausta ja vastaus näihin kysymyksiin saattaa tulla yllättävältä taholta, monesti vaikeuksien jälkeen. Tämä tuo mieleeni Karl Jaspersin ajatuksen rajatilakokemuksista. Rajatilakokemukset osoittavat niiden kokijalle oivalluksenomaisen nopeasti sen, mikä on elämässä tärkeää. Yleensä ihminen toimii järkensä varassa, mutta erityisissä rajatiloissa, kuten suurten elämänmuutosten tai ristiriitojen hetkinä, kuoleman läheisyydessä, raskaan kärsimyksen kohdatessaan tai syyllisyydentuntonsa piinaamana ihminen voi tulla tietoiseksi ainutkertaisesta eksistenssistään. Rajatilakokemukset, joita ei voi kiertää eikä muiksi muuttaa, pakottavat ihmisen näkemään tavanomaisen olemisensa pinnallisuuden. Ihmiselämän haavoittuvuus paljastuu ennen kaikkea rajatilanteissa. Jos ihminen uskaltaa kohdata rajatilanteensa rehellisesti, hänen on mahdollista löytää niiden avulla aito eksistenssinsä, tulla täydellisesti siksi, mikä hän on. Tärkein raja, jonka eksistentiaalinen tietoisuus kohtaa, on kuolema. Sen väistämättömyys aiheuttaa ahdistusta ja epätoivoa, mutta se myös tekee kallisarvoiseksi elämän jokaisen hetken. Rajatilakokemus voi tarjota yksilölle mahdollisuuden entistä autenttisemman elämänasenteen valintaan, kuten sadun aukon tapauksessa, mutta se voi myös sysätä hänet syvemmälle elämänvalheeseensa. (Lehtinen 2002, 131-132.) Jaspers nimittää ihmisen olemista "päätöksiä tekeväksi" olemiseksi, joka ei pelkästään "ole" vaan aina ensiksi päättää "mitä se on". Päätöksien tekeminen on jotakin perustavaa laatua olevaa ihmisyydessä. Me emme yksinkertaisesti voi olla tekemättä päätöksiä. Tätä ajatusta ilmentää osuvasti Pam Shawin aforismi: "If you take too long in deciding what to do with your life, you'll find you've done it." Sekin, että ei päätä jotakin, on kuin salakavalasti päätös, kuten Stanisław Jerzy Lec kirjoittaa: "Sekin on päätettävä, aikooko epäröidä." (Lec)

Viktor E. Frankl puhuu Scheleriä mukaillen "metafyysisestä kevytmielisyydestä". Toisinaan sairaus ja/tai kuoleman läheisyys saattavat virvoittaa esiin perimmäisen olemuksen ihmisestä, joka on siihen asti elänyt "metafyysisessä kevytmielisyydessä" ja kulkenut omien mahdollisuuksiensa ohi. (Frankl 1983, 165.) Kaplinski huomauttaa, että tosiasiassa ihminen ajattelee ainoastaan silloin, kun hän on joutunut vaikeaan tilanteeseen. Siten törmäys todellisuuteen saattaa kirvoittaa esiin ajattelun. (Kaplinski 2011a, 169.)

Viktor E. Frankl on kehittänyt terapeuttisen oppijärjestelmän, logoterapian. Kirjaimellinen käännös termistä 'logoterapia' olisi "terapiaa tarkoituksen avulla". Termi voitaisiin kääntää myös ilmaisulla "parantaminen tarkoituksen avulla". Käsite "terapiaa tarkoituksen avulla" on päinvastainen psykoterapian perinteiselle määritelmälle, joka pikemminkin kuuluisi "tarkoitusta terapian avulla". Logoterapian yhteydessä logos tarkoittaa henkeä ja vielä syvällisemmin tarkoitusta. Henki on ymmärrettävä inhimilliselle ilmiölle ominaiseksi ulottuvuudeksi. (Frankl 1983, 251.) Logoterapia keskittyy inhimillisen olemassaolon tarkoitukseen sekä ihmisen suorittamaan olemassaolon tarkoituksen etsintään. Sana 'logos' viittaa puhumiseen, ja käytännössä logoterapia on lääkärin ja potilaan käymää terapeuttista keskustelua, jonka tavoite on löytää tarkoitus ja saada potilas asennoitumaan tarkoitukseen aivan uudella tavalla. Kysymys on siitä, että halu löytää tarkoitus herätetään niissä tapauksissa, joissa se on hautautunut unohduksiin jonkin muun asian alle tai joissa sitä ei ylipäänsä ole edes tiedostettu tai joissa se on torjuttu. Päämäärän saavuttamiseksi tarvitaan logoterapeuttista ponnistelua, jotta ihmisen todelliset mahdollisuudet löytää elämän tarkoitus pääsisivät esille. Jotta tässä tehtävässä onnistuttaisiin, tarvitaan todellisen olemassaolon, asianomaisen potilaan henkilökohtaisen olemassaolon analyysia, jota Frankl kutsuu eksistentiaalianalyysiksi. Tässä kohdin voidaan puhua potilaasta, vaikka tilaa ei voitaisikaan diagnosoida sairaudeksi. Perusteena tälle on se, että ihmisellä on sairaudentuntu. Sikäli sana 'potilas' on kuvaava, että ihminen tuntee olonsa jotenkin sairaaksi. Englannin sana 'patient' on monimerkityksisyytensä vuoksi vieläkin osuvampi. 'Patient' merkitsee ensinnäkin kärsivällistä ja maltillista. Tässä yhteydessä sanakirjamääritelmään on osuvasti liitetty idiomi 'as patient as Job', joka tarkoittaa 'loputtoman kärsivällinen' (voisi ajatella Jobin tapauksessa myös: 'loputtomasti kärsiväinen') sekä idiomi 'be patient of', joka tarkoittaa 'kestää tai sietää jotakin'. Lisäksi sanan 'patient' merkitykseksi annetaan 'pitkämielinen'. Sanan 'patient' substantiivimerkitykseksi on annettu niin ikään 'potilas'. (Hurme, Pesonen & Syväoja 2003, 859.) Yhteistä niin potilaalle, kärsivälle kuin kärsivällisellekin on se, että heidän on kestettävä tai siedettävä kärsivää tilaa. Sana 'patient' onnistuu moniuloitteisuutensa vuoksi olemaan eksistentiaalisella tasolla tarkka kuvaus eksistentiaalisessa ahdingossa olevan tilasta. Ilmeisesti ihmisen on yhtä mahdoton oleskella epämielekkäässä kuin ilmattomassa tilassa. Einstein menee niinkin pitkälle kuvatessaan olemassaolonahdistuksesta kärsivän tilaa, että sanoo: "Ihminen, joka pitää elämäänsä epämielekkäänä, ei ole vain onneton vaan tuskin elinkelpoinen". (Einstein, Franklin 1980, 33 mukaan.) Kaplinski kuvaa ihmisen eksynyttä perustilaa pienoisromaanikokoelmassaan Lahkujad (2009): "Inimene on haige, rahutu haige, kes viskleb siia-sinna, küljelt küljele, kuid sellest ei hakka tal parem. Võibolla on inimesega varsti lõpp, ta ei saa endaga hakkama." (Kaplinski 2009a, 180.) Suom. Ihminen on sairas, rauhaton potilas, joka heittelehtii sinne-tänne, puolelta toiselle, mutta hänelle ei vain tule parempi olo. Ehkä ihminen tulee kohta tiensä päähän, hän ei saa oltua itsensä kanssa. (KS) Ihminen voi olla sairas, mutta hän ei älyä sitä, koska on aina tuntenut vain sairaudentunnun ja luulee että se onkin hänen terve tilansa. "Võib ju olla ka nii, et oleme haiged ja tunneme end kehvasti, kuid kuna me pole kunagi terved olnud, ei saa me aru, et oleme nimelt haiged, ja seeasemel, et otsida arsti või võtta rohtu, teeme enda lohutamiseks midagi muud, mis ei aita või aitab hoopis vähem" (Kaplinski 1992c, 1531). Suom. Saattaa olla niin, että olemme sairaita ja tunnemme olomme huonoksi, mutta koska me emme ole koskaan olleet terveitä, me emme ymmärrä, että olemme nimenomaan sairaita, ja sen sijaan, että etsisimme lääkärin tai ottaisimme lääkettä, me teemme itsemme lohduttamiseksi jotakin muuta, mikä ei auta tai auttaa melkoisesti vähemmän. (KS) Logoterapian mukaan ihmistä ensisijaisesti motivoiva voima on pyrkimys löytää tarkoitus elämälleen. Frankl puhuu tarpeesta löytää tarkoitus vastakohtana tarpeelle löytää mielihyvää tai valtaa. Franklin mukaan ihmisen tarve löytää tarkoitus elämälleen on tämän elämän ensisijainen voima eikä viettipohjaisten vaistojen sekundaarista rationalisointia. On varottava käsittelemästä arvoja pelkästään ihmisen itseilmaisuna, sillä logos tai tarkoitus ei ole vain jotakin, joka syntyy olemassaolosta itsestään, vaan päinvastoin jotakin, jonka olemassaolo kohtaa. (Frankl 1986b, 49; Frankl 2010, 90-91.)

Frankl pitää vaarallisena mielenterveyden käsitteen väärinymmärtämisenä olettamusta, että ihminen ensisijaisesti tarvitsisi tasapainoa tai homeostaasia, jolla Frankl tarkoittaa jännityksetöntä tilaa. Ihminen ei itse asiassa tarvitse jännityksetöntä tilaa, vaan pyrkimistä ja ponnistelua johonkin päämäärään, joka on hänen arvoisensa. Ihminen tarvitsee homeostaasin sijasta "noodynamiikkaa", so. sielullista jännityksen napajäätikön dynamiikkaa, jossa toinen napa edustaa toteutettavaa tarkoitusta ja toinen napa ihmistä, jonka on se toteutettava. (Frankl 2010, 96-97.)

Tulkintani mukaan kaplinskilaiseen ajatukseen siitä, että ihminen elää jatkuvassa törmäyksessä todellisuuteen (niin episteemisesti kuin eettisesti) voidaan nähdä sisältyväksi myös eksistentiaalinen taso, jossa ihminen törmää todellisuuteen eksistentiaalisesti, eräänlaisen olemassaolontunnun ja –tietoisuuden tasolla, vaikka hän toisinaan hautaisikin tämän törmäyksen ikään kuin piiloon muun toiminnan alle. Tätä todellisuuteen törmäyksen tilaa voidaan pitää jännityksellisenä tilana, ehkäpä sen voidaan tunnistaa olevan se tila, jota Frankl kuvaa ihmisen noodynaamiseksi perustilaksi. Kaplinski näyttää ehdottavan, että törmäys todellisuuteen on ihmisen perustila, eikä sitä pitäisi pakoilla. Elämän ihmismielessä virtaava synkkä taso voidaan ymmärtää eksistentiaaliseksi tasoksemme (mikä ei sulje pois sitä, että se voi olla sen lisäksi jotain muutakin). Kyse on elämän pohjauomista, joissa on aukkoja ja pyörteitä. Elämän kanssa tuntuu virtaavan myös jotakin elämälle vierasta ja vihamielistä, jotakin synkkää (tume; tume = tumma, himmeä, hämärä, kumea, matala, synkkä, kolkko, sekava, epäselvä), kylmää ja välistä suorastaan kammottavaa (võigas; võigas = inhottava, tympäisevä, kauhea, kamala, kammottava). Enimmäkseen voimme pysytellä siitä loitommalla, mutta välistä se kammottavuus (võikus; võikus = inhottavuus, tympäisevyys, kammottavuus, kauheus, kamaluus) kohoaa jostain syystä toisten virtaavien kerrosten yläpuolelle ja varjostaa muuta luoden elämään synkän vivahteen. Elämä muuttuu itsensä negatiiviksi, epäelämäksi, jossa ei ole mitään hyvää ja kaunista, tai jos onkin, sen pariin on mahdottoman vaikea päästä. Kaikki näyttää kuin suruhunnun läpi katsoisi. Näin on asianlaita enimmäkseen aikuisilla. Kaplinski uskoo tämän johtuvan siitä, että aikuisissa elämänvoima, elämän virtaamisen voima on heikompi ja esteisempi kuin lapsilla. (Kaplinski 1990e, 60.)

Kysymystä elämän tarkoituksesta on pidettävä ihmisen peruskysymyksenä. Elämän tarkoituksen epäileminen ei koskaan voi ilmaista ihmisessä piilevää sairautta, vaan se ilmaisee aina aitoa ihmisyyttä, Franklin arvion mukaan ehkäpä ihmisen suurinta ihmisyyttä. (Frankl 1983, 59.) Tarkoitus on olemassa aina ja kaikkialla. Tosin se voidaan löytää vain yksittäisinä tarkoituksina, jotka osaamme jäljittää sen takia, että meillä on tarkoituksen löytämisen tahto ja tarkoituksen etsintään sopiva väline, omatunto. Tarkoituksen tahtoamme ei voi asettaa kyseenalaiseksi, sillä me emme kerta kaikkiaan voi muuta kuin tahtoa tarkoitusta. Tässä mielessä tarkoituksen tahto on transsendentti ja jollain tavalla apriorinen (Kant) tai eksistentiaalinen (Heidegger). Se on rakennettu niin syvälle ihmisen olemukseen, ettei ihminen voi olla etsimättä tarkoitusta niin kauan kuin uskoo löytäneensä sen. (Frankl 1986a, 64.)

Frankl pohtii myös "ylitarkoitusta", jota voidaan kutsua "metatarkoitukseksi". Niin tarkoituksen etsiminen kuin sen havaitseminen kohdistuvat aina johonkin ainutkertaiseen ja ainutlaatuiseen. Metatarkoituksessa, tarkoituksen taustassa, kaikkien mahdollisten tarkoitusten takana piilevässä tarkoituksessa, kyseessä ei enää ole "miksi" , vaan "mitä varten miksi". Perimmäisin tarkoitus ylittää ymmärryksemme, sen on se pakostakin ylitettävä. Kun Frankl sanoo tätä ylitarkoitukseksi, hän korostaa samalla, ettei tarkoita sitä missään yliluonnollisessa mielessä. (Frankl 1986a, 65; 143.)

Monet valittavat nykyaikana kokevansa elämän täydellisen ja perimmäisen tarkoituksettomuuden tunnetta. He eivät tiedosta tarkoitusta, jonka puolesta kannattaisi elää. Heitä vaivaa kokemus sisäisestä mitättömyydestä, heissä itsessään olevasta tyhjyydestä. He ovat vangittuina tilanteeseen, jota Frankl kutsuu "eksistentiaaliseksi tyhjiöksi". Farnsworthin arvion mukaan lääketieteen tulisi laajentaa tehtäväänsä, sillä elämme sellaisen kriisin aikaa, joka vaatii lääkäreitä syventymään filosofiaan. Hän näki aikamme sairauksina päättämättömyyden, ikävystymisen sekä elämän tarkoituksen ja tehtävän puuttumisen. Lääkärille esitetään kysymyksiä, jotka eivät ole luonteeltaan lääketieteellisiä vaan filosofisia. Potilaat tulevat psykiatrin luokse epäillessään oman elämänsä tarkoitusta tai epäillessään, onko elämällä yleensä tarkoitusta. Frankl puhuu tässä yhteydessä eksistentiaalisesta turhaumasta, jossa ei sinänsä ole mitään sairaalloista. Frankl näkee, että kysymys on uudenlaisesta neuroosista, jota hän nimittää noogeeniseksi (tarkoituksettomuuden tunteesta syntyneeksi) neuroosiksi - mikäli yleensä edes voidaan puhua neuroosista. Eksistentiaalisessa frustraatiossa oleva ihminen on tilanteessa, jossa hän tuntee oman olemassaolonsa täysin tarkoituksettomaksi. Franklin arvion mukaan syvyyspsykologian lisäksi tarvitaan korkeuspsykologiaa, joka ottaisi piiriinsä ihmisen tarkoituksen tarpeen. Hänen nähdäkseen psykoterapiassa on kiinnitetty aivan liian vähän huomiota ihmisen henkiseen todellisuuteen. (Frankl 1983, 16; 26-27; Frankl 1986b, 40.) Frankl ihmettelee, missä viipyy usko yhteen ihmisyyteen, usko, jota voisimme nimittää monantropismiksi. Kyse on uskosta ihmiskunnan ykseyteen sen moninaisuudesta huolimatta, johtuipa tuo moninaisuus sitten ihonväristä, puolueväristä tai jostakin muusta. (Frankl 1983, 35.) Kaplinskille ja Franklille yhteistä on usko yhteen (inhimilliseen) ihmisyyteen, joka yhdistää ihmiset. Tulkintani mukaan Kaplinskin kuvaus todellisuuteen törmäävästä ihmisestä kuvaa erästä ihmiset yhdistävää ihmisyyden piirrettä, jossa voidaan tunnistaa olemassaolevana myös eksistentiaalinen ulottuvuus. Törmäystä todellisuuteen ja siihen reagoimista voidaan pitää ihmisen universaalina piirteenä. Ihmisen törmäys todellisuuteen ihmisen normaalitilaksi ymmärrettynä muistuttaa luonteeltaan Franklin kuvaamaa noogeenista "neuroosia". Kaplinskilainen näkemys ihmisestä todellisuuteen törmäävänä olentona on esimerkki siitä, että on olemassa ihmisyyden tiloja, jotka voidaan helposti medikalisoida sairaustiloiksi, vaikka meidän pitäisi pitää niitä normaaleina ihmisenä olemisen piiriin kuuluvina tiloina, jonakin sellaisena, minkä olemassaolo meidän tulisi myöntää ja mikä meidän tulisi ottaa kaikessa toiminnassamme huomioon, erityisesti kanssakäymisessä ja eettisessä pohdinnassa.

Franklin arvion mukaan eksistentiaalinen tyhjiö johtuu ehkä niistä kahdesta menetyksestä, jotka ihmisen on koettava ennen kuin hänestä tulee todella inhimillinen olento. Historiansa alussa ihminen menetti eräitä eläimellisiä perusvaistoja, joihin eläimen toiminta perustuu, ja jotka antavat niille turvan. Tämän lisäksi ihminen on menettänyt myöhemmässä kehityksessään yhä enemmän hänen käyttäytymistään tukeneita traditioita. Mikään vaisto tai mikään traditio ei kerro hänelle, mitä hänen pitäisi tehdä. Joskus hän ei edes tiedä, mitä hän haluaa tehdä. Sen sijaan hän joko "haluaa" tehdä mitä muut ihmiset tekevät, mikä tarkoittaa konformismia eli mukautumista, tai hän tekee mitä muut ihmiset toivovat hänen tekevän, mikä tarkoittaa totalitaarisuutta (Vrt. Kaplinski puhuu mukautuvasta ihmisestä (kohaneja inimene) ja zombittumisesta (zombiestumine).) Eksistentiaalinen tyhjiö perustuu ensisijaisesti ikävystymiseen. Franklin arvion mukaan emme voi ymmärtää alkoholismia ja nuorisorikollisuutta, ellemme totea niissä piilevää eksistentiaalista tyhjyyttä. (Frankl 2010, 97-98.)

Törmäämisemme todellisuuteen tapahtuu monella tasolla, tiedollisella, eettisellä, kielellisellä, eksistentiaalisella ja mahdollisesti myös muilla tasoilla. Kun ihminen törmää todellisuuteen eksistentiaalisella tasolla, hän oivaltaa eksistentiaalisen tyhjiönsä usein ensin tunteen tasolla. Ihminen ei tällöin välttämättä tiedosta, että kyse on nimenomaan eksistentiaalisesta tyhjiöstä, vaan "vain" sen, että jokin on vialla, jokin "ei täsmää", olo on huono. Frankl sanookin, että tavallisimmin on niin, että eksistentiaalinen turhautuminen ei pääse ilmenemään selvästi havaittavana, vaan se vaivaa ihmistä piilevänä. Eksistentiaalinen tyhjiö kiusaa ihmistä tiedostamattomana voiden esiintyä erilaisissa valepuvuissa tai se voi kätkeytyä kaikenlaisten naamioiden taakse, kuten on asianlaita johtajantaudissa, jossa johtavassa asemassa oleva henkilö saattaa tietynlaisen työkiihkon piiskaamana syöksyä yhdestä tehtävästä toiseen. Tällöin vallanhalu tai rahanhimo nousee pinnalle ja työntää syrjään ihmisen halun löytää elämälleen varsinainen tarkoitus. (Frankl 1986b, 46.)

Vaikuttaa siltä, että Kaplinski puhuessaan ihmisen törmäyksestä todellisuuteen ja tämän reagoimisesta siihen turvautumalla esimerkiksi aktiiviseen tai passiiviseen unohdukseen ja Frankl puhuessaan ihmisen eksistentiaalisen tyhjiön tunnusta ja sen pakoilusta joko puhuvat ainakin osittain samasta asiasta vain käyttäen siitä eri nimityksiä tai kuvaavat saman asian eri tasoja. Tosin, kaplinskilaisen ajatuksen törmäämisestä todellisuuteen voi ymmärtää viittaavan myös laajempaan alaan, kuten tietämisemme rajoittuneisuuteen, ei ainoastaan eksistentiaalisen tietoisuuden heräämiseen. Kaplinski tarkoittanee juuri Franklin kuvaamien kysymysten kaltaisia kysymyksiä puhuessaan "eksistentiaalisista murheajatuksista" (eksistentsiaalsed muremõtted). Yhteistä Franklin ja Kaplinskin ajattelulle on se, että kumpikin näkee kärsimyksen olevan jotakin perustavaa ihmisen olemisessa. Frankl viittaa Rilkeen, joka kuvaa Franklin mielestä kärsimystä sattuvasti saavutuksena. Rilke puhuu kärsimyksestä jonakin, joka on kestettävä, samalla tavoin kuin muut puhuvat tehtävästä, joka on suoritettava. "Wie viel ist aufzuleiden" (Miten paljon onkaan kärsittävää). 'Auf/leiden' on Rilken keksimä sana, joka tarkoittaa kärsittävää, joka on kärsittävä loppuun, valmiiksi. (Vrt. saksan kielen verbiin auf/arbeiten, joka tarkoittaa, että esimerkiksi raaka-ainevarasto käytetään loppuun työtä tehden.) Kärsimykset ovat kuin ruoka-annoksia, jotka on syötävä loppuun, jotta kärsimys hellittäisi. Rilken ymmärryksen mukaan elämäntehtävämme voidaan suorittaa, ja se kenties täytyykin käytännössä suorittaa, yhtä hyvin kärsien kuin työskennellen. Meillä onkin kestettävänämme paljon kärsimystä. Kärsimykset ovat jotakin sellaista, mikä on aina läsnä kaiken muun toimintamme lomassa, niihin yhtyneinä. (Frankl 1986a, 88; Frankl 2010, 75.) Keskitysleirimuistelmissaan Viktor E. Frankl kuvaa ihmisen kärsimyksen luonnetta analogian kautta: "Analogiaa käyttääksemme: ihmisen kärsimys käyttäytyy kuin kaasu. Jos tyhjään kammioon pumpataan määrätty määrä kaasua, se täyttää kammion täysin ja tasaisesti, riippumatta siitä kuinka suuri kammio on. Samalla tavalla kärsimys täyttää ihmisen sielun ja tietoisen mielen täysin, riippumatta siitä onko kärsimys suuri vai pieni. Siksi inhimillisen kärsimyksen 'koko' on ehdottomasti suhteellinen. Siitä johtuu myös, että mitättömän pieni asia saattaa aiheuttaa mitä suurimman ilon." (Frankl 2010, 47.)

Viktor E. Frankl pohtii kysymystä siitä, mitä periaatteellisia mahdollisuuksia on ylipäänsä olemassa elämän mielekkääksi tekemiseen, siis arvojen todellistamiseen. Ihmisen olemukseen kuuluu avoimuus, "maailmalle avoinna oleminen". Ihmisen oleminen on ulottumista itsen tuolle puolen. Voidaan jopa sanoa, että inhimillisen olemassaolon ydin on sen itsen transsendenssissa, ulottumisessa itsen ulkopuolelle. Ihmisenä oleminen on olemista, joka on aina suuntautunut johonkin tai johonkuhun. Ihminen voi tehdä elämänsä mielekkääksi suorittamalla jonkin tehtävän tai saattamalla päätökseen tietyn työn. (Vrt. Albert Schweitzerin mukaan ainoat hänen tapaamistaan todella onnellisista ihmisistä ovat olleet niitä, jotka ovat omistautuneet jollekin asialle. On mahdollista, että omistautuminen jollekin asialle saattaa olla pakoa todellisuudesta, mutta yhtä hyvin jollekin asialle omistautuvalla voi hyvinkin olla kykyä kohdata todellisuus silmästä silmään.) Elämäänsä voi saada mielekkyyttä myös omistautumalla kauneudelle, suuruudelle, hyvyydelle tai totuudelle tai siten, että kokee, vaikkapa vain yhden ainoan ihmisen tämän olemuksen puolesta, tämän ainutkertaisuudessa ja ainutlaatuisuudessa. Ihminen, joka tiedostaa olevansa vastuussa häntä rakkaudella odottavasta ihmisestä tai tekemättömästä työstä, ei koskaan voi heittää pois elämäänsä. Kun ihminen kokee toisen ihmisen ainutkertaisena ja ainutlaatuisena, sinä-suhteessa, se merkitsee tämän rakastamista. Mitä onnellisuuden saavuttamiseen tulee, onni on pikemminkin seurausvaikutus, jota ei saavuteta tavoittelemalla sitä. Ihmisen ei pidä kysyä, mitä hänellä on vielä odotettavana elämältä, vaan nähtävä, että elämä odottaa jotakin häneltä. Ihmisen ei pidä kysyä, mikä on hänen elämänsä tarkoitus, vaan hänen täytyy kokea itsensä sellaisena, jolta elämä kysyy. "Meidän on kopernikusmaisesti kiepautettava kysymys elämän tarkoituksesta päälaelleen. Elämä itse kysyy ihmiseltä, ihmisellä ei ole mitään kysyttävää. Elämä kysyy ihmiseltä, ja ihmisen on vastattava elämälle – hänellä on oltava vastaus elämälle. Mutta ihmisen antamat vastaukset voivat olla vain konkreettisia vastauksia konkreettisiin 'elämänkysymyksiin'. Vastuu olemassaolosta on hänen vastauksensa, ihminen vastaa omaan kysymykseensä omalla olemassaolollaan." (Frankl 1983, 102-103.) Ihmisen asiana on antaa vastaukset näihin kysymyksiin kantamalla vastuu elämästään. Toisinaan ihmiseltä ei kysytä, vaan häntä koetellaan. Näin tapahtuu aina, kun häntä kohtaa kohtalon määräämä kärsimys. (Frankl 1983, 51; Frankl 1985, 60-62; Frankl 1986a, 36; 86; Frankl 2010, 76.)

Ihmiselle on ominaista, että hän voi elää ainoastaan katsomalla tulevaisuuteen – sub specie aeternitatis. Tämä on hänen pelastuksensa silloin, kun olemassaolon hetket ovat vaikeimmat, vaikka hänen joskus on pakotettava mielensä tähän tehtävään. (Frankl 2010, 70.) Frankl kirjoittaa siitä, kuinka tulevaisuudenuskonsa menettänyt keskitysleirivanki on kadotettu, sillä menettäessään uskon tulevaisuuteensa ihminen menettää myös henkisen otteensa, minkä jälkeen hän antaa itsensä rappeutua henkisesti ja fyysisesti. Keskitysleiriolosuhteissa tämä tapahtuu melko nopeasti, kriisinä, jonka oireet ovat kokeneelle leirin asukille tutut. (Frankl 2010, 71.) Ihmisen sisäisen voiman palauttamiseksi on ensin onnistuttava osoittamaan hänelle elämän päämäärä, sillä Nietzschen sanoin "Se jolla on miksi elää, voi kestää melkein minkä tahansa miten". Tulee oppia, että sillä mitä me odotamme elämältä ei itse asiassa ole merkitystä, vaan päinvastoin sillä, mitä elämä odottaa meiltä. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän on lopetettava elämän tarkoituksen kyseleminen ja sen sijaan pidettävä itseämme niinä, joilta elämä kyselee – päivän jokaisena hetkenä. Vastauksemme eivät saa koostua puheista ja mietiskelyistä, vaan todellisesta toiminnasta ja oikeasta käyttäytymisestä. Perimmältään elämä merkitsee vastuun ottamista oikean vastauksen löytämiseksi sen antamiin ongelmiin ja niiden tehtävien suorittamista, jotka se jatkuvasti jokaiselle yksilölle antaa. Nämä tehtävät ja niiden mukana myös elämän tarkoitus vaihtelevat eri ihmisillä, mistä johtuen on mahdotonta määritellä elämän tarkoitus yleisesti. Kysymyksiin elämän tarkoituksesta ei koskaan voida vastata ylimalkaisilla määritelmillä. "Elämä" ei ole mitään epämääräistä, vaan jotain hyvin todellista ja konkreettista, samoin kuin tehtävätkin elämässä ovat hyvin todellisia ja konkreettisia. Niistä muodostuu ihmisen kohtalo, joka on jokaisen yksilön kohdalla erilainen ja ainutlaatuinen. Ketään ihmistä tai mitään kohtaloa ei voida verrata johonkin toiseen ihmiseen tai toiseen kohtaloon. Mikään tilanne ei toistu, ja jokaisessa tilanteessa on annettava erilainen vastaus. (Frankl 2010, 73-74.) Franklin luonnehdinta ihmisen erityislaatuisuudesta näyttää lähestyvän kaplinskilaista jonkin muun periaatetta ja kõik on ime –asenteen henkeä, jossa myönnetään jokaisen ihmisen ainutlaatuinen episteeminen ja eettinen arvo. Ihmisen ainutkertaisuus sinänsä nähdään kunnioituksen arvoisena. Franklin mukaan ihmisen erikoisasema olemisen muotojen joukossa, erityisenä inhimillisen olemisen muotona, voidaan määritellä "toisin olemiseksi", Anders-sein. Henkilönä oleminen (inhimillinen olemassaolo, olemassaolo) merkitsee absoluuttista toisin olemista, jolloin jokaisen yksittäisen ihmisen olennaisin ja arvokkain ainutlaatuisuus merkitsee vain sitä, että hän on toisenlainen kuin kaikki muut. Jokaisen ihmisen ollessa suhteessaan toiseen "ehdottomasti toisenlainen" on hän sellaisena ainutlaatuinen. Lisäksi ihmisenä oleminen ei merkitse vain toisin olemista, vaan myös 'toisin osaamista', 'toisin kykenemistä', Anders-können. (Frankl 1983, 124; 130.)

Elämän tarkoitus vaihtelee eri ihmisillä, päivittäin ja tunneittain, mistä johtuen tarkoituksella yleensä ei ole merkitystä, vaan yksilön elämän tarkoin määritellyllä tarkoituksella tietyllä hetkellä. Tämän kysymyksen esittäminen yleisenä olisi samaa kuin kysyä shakkitoveriltaan: "Kerro minulle, mestari, mikä on maailman paras siirto." Shakkimestari ei voi vastata muuta kuin: "Jokaisen shakinpelaajan on kussakin tilanteessa yritettävä tehdä paras mahdollinen siirto niin hyvin kuin osaa ja mikäli toinen pelaaja sen sallii." Ei ole olemassa sellaista kuin paras tai edes hyvä siirto erillään tietystä pelitilanteesta ja vastustajan persoonallisuudesta. Sama pätee inhimilliseen olemassaoloon. Ei saa etsiä abstraktista elämän tarkoitusta. Jokaisella on oma erityinen työnsä tai tehtävänsä elämässä, ja jokaisen on tehtävä tehtävänsä. Häntä ei voida korvata toisella eikä mikään muu elämä voi korvata hänen elämäänsä. Siksi jokaisen elämäntehtävä on ainutkertainen samoin kuin asianomaisen mahdollisuus suorittaa se. Ihmisen ei loppujen lopuksi tulisi kysyä, mikä on hänen elämänsä tarkoitus, vaan päinvastoin hänen täytyy todeta, että juuri häneltä kysytään. (Kaplinski kiinnittää huomiota samaiseen kysymyksen kääntämiseen teoksessaan Sama joki.) Elämä kysyy jokaiselta ihmiseltä. Joka päivä elämä asettaa meille kysymyksiä, joihin meidän on vastattava. Frankl luonnehtiikin elämän olevan "elinaikainen kyselytunti". Eksistentiaaliset murhekysymykset vaivaavat jokaista ihmistä. Jokainen voi vastata elämälle ainoastaan vastaamalla omasta elämästään. Elämälle voi vastata vain tuntemalla vastuunsa. Logoterapia näkee vastuun tuntemisessa inhimillisen olemassaolon todellisen sisällön. (Frankl 1983, 101-102; Frankl 2010, 99-100.) Franklistä näyttää kuin ei mikään niin suuressa määrin auttaisi ihmistä tulemaan tietoiseksi vastuustaan kuin elämänohje: "Elä ikään kuin eläisit jo toista kertaa ja ensi kerralla olisit tehnyt kaiken juuri niin väärin kuin nyt olet aikeissa tehdä!" (Frankl 1985, 67).

Elämän tarkoitus muuttuu jatkuvasti, mutta se ei koskaan lakkaa olemasta. Logoterapian mukaan voimme löytää elämän tarkoituksen kolmella tavalla: 1) tekemällä jonkin teon, 2) kokemalla jonkin arvon, mikä tarkoittaa jonkin kokemista: Kokemisen kohteena voi olla esimerkiksi luonnon tai kulttuurin aikaansaannos tai joku ihminen (rakkauden kautta), 3) kärsimällä. Kärsivällinen alistuminen itsessään on suurin mahdollinen suoritus tietyissä olosuhteissa. (Vrt. Emil Cioran näkee kärsimyksen luonteen erityisellä tavalla aktiivisena: "A suferi e modul de a fi activ fără să faci ceva." Suom. Kärsiminen on tapa olla aktiivinen tekemättä mitään. (KS)) Silloinkin, kun ihmisellä ei ole mahdollisuuksia toteuttaa kohtien 1) ja 2) kuvaamia toimintoja, hän voi löytää elämälleen arvon ja tarkoituksen siinä tavassa, jolla hän asennoituu rajallisine mahdollisuuksineen muuttumattomaan, kohtalonomaiseen ja väistämättömään. Vapaus inhimillisenä ilmiönä on rajallista. Ihminen on sidoksissa olosuhteisiin, mutta hän on vapaa valitsemaan suhtautumistapansa eri olosuhteissa, eikä hän ole näin ollen täydellisesti olosuhteiden armoilla. Joissakin rajoissa ihminen päättää itse, taipuuko hän olosuhteiden edessä. Eräs logoterapian perusperiaatteita on, ettei ihmisen tehtävä ole saavuttaa mielihyvää tai vältellä tuskaa, vaan päinvastoin nähdä elämänsä tarkoitus. Siksi ihminen on valmis jopa kärsimään sillä varmalla edellytyksellä, että hänen kärsimisellään on tarkoituksensa. (Frankl 1980, 46; Frankl 1986a, 88, 99; Frankl 2010, 101-103.) Elämän tarkoitus on aina ehdoton: kävi niin tai näin – elämällä on aina tarkoitus. Ihmisen ei pidä oikutella ja tarrautua kiinni tietynlaiseen tarkoitukseen, sillä ei ole olemassa absoluuttisia arvoja. (Frankl 1985, 66-67.)

Ehkä kuvaavimmin logoterapian luonne tulee ilmi Donald F. Tweedien esittämän aforismin kautta, joka pyrkii tuomaan esille psykoanalyysin ja logoterapian välistä perustavaa eroa: "Psykoanalyysissa potilas makaa sohvalla ja kertoo analyytikolle asioita, joiden sanominen ei ole miellyttävää. Logoterapiassa taas potilas istuu tuolissa ja hänelle kerrotaan asioita, joiden kuuleminen ei ole miellyttävää." (Tweedie, Franklin 1983, 301 mukaan.) Logoterapia on syvyyspsykologiaan verrattuna "henkisesti korkeampaa", sillä se tuntee ja tunnustaa vietteihin perustuvan tiedostamattoman lisäksi myös henkisen tiedostamattoman, ja logos, joka pyrkii etsimään ratkaisua kysymyksiin mistä ja mihin, pohjautuu tiedostamattomaan. Ihmisen henkistä puolta ei voi samaistaa pelkästään järjellä käsitettävään, järjenmukaiseen. (Frankl) Tweedien kuvaus logoterapian luonteesta sopii kuvaamaan varsin osuvasti myös sitä, mitä Kaplinski tulee tehneeksi kirjoitustensa kautta: Hän kertoo usein asioita, joiden kuuleminen ei ole miellyttävää. Kaplinski näkee kirjoitustensa olevan ikään kuin psykoterapiaa, keskustelua siitä, mikä on niin hänelle kirjoittajana kuin lukijoillekin tärkeintä, tuskallisinta. Psykoterapeutti-kirjailijan tehtävä on saattaa ihminen tilaan, jossa tämä kykenisi ja rohkenisi tiedostamaan omat ongelmansa ja oman kärsimyksensä sekä kertomaan niistä. Se on ensimmäinen askel ongelmien ylittämiseksi. Runoudella on tässä varmaankin erityinen paikka. Runoilija tietämättään käyttää muinaisten shamaanien ja noitien keksimiä tehokkaita mieleen vaikuttamisen tapoja – rytmiä, riimejä, alliteraatioita, parallelismeja ja toistoa. (Kaplinski 2011a, 161-162.) Niin eksistentiaalianalyysille kuin kaplinskilaiselle ajattelulle on yhteistä pysyminen tietoisena siitä, että varsinainen (tai todellinen) ihmisenä oleminen on tietoisena olemista ja vastuullisena olemista. Niin eksistentiaalianalyysi kuin kaplinskilainen ajattelukin haluavat johdattaa ihmisen jälleen tietoiseksi vastuullisuudestaan (Frankl 1983, 307). "Ei ole mahdollista eikä liioin tarpeellista viedä ihmistä pidemmälle kuin siihen saakka, että hän ymmärtää olemassaolonsa syvimmiltään vastuullisena olemiseksi" (Frankl 1983, 307). Niin Frankl kuin Kaplinski näkevät, että vastuullisuudestaan tietoisen ihmisen tunnusomainen piirre on itsenäinen mieli (Frankl 1983, 330). Niin logoterapialle kuin kaplinskilaisellekin ajattelulle on ominaista eräänlainen "venyttäminen". Anatole Broyardin mukaan "Jos freudilaista analyytikkoa kutsutaan haukkumasanalla 'kutistaja', niin logoterapeuttia pitäisi kutsua 'venyttäjäksi'." Tällä viitataan siihen, kuinka logoterapia on avoin tekemään yhteistyötä muiden koulukuntien kanssa sekä halukas yhdistämään menetelmiinsä muitakin menetelmiä. (Frankl 1983, 339.) Samantyyppinen avoimuus on ominaista myös kaplinskilaiselle ajattelulle.

Mõte; Kask ja kõiv; Kriipsud ja punktid – kaikki on ihmettä

Saduissa Mõte; Kask ja kõiv ja Kriipsud ja punktid korostuu eettisen ja episteemisen (enemmän-kuin-)suvaitsevaisuuden ja kaikki on ihmettä –asenteen vaalimisen asia. Kussakin sadussa painotetaan sopusoinnun ja yhteyden etsimisen tärkeyttä. On parempi etsiä yhteistä pohjaa kuin taistella fanaattisesti oman näkökulmansa puolesta. Sadun Mõte avulla Kaplinski perehdyttää nuoria lukijoitaan myös võrun kieleen, mikä on osa Kaplinskin valistusprojektia, kun hän pyrkii osoittamaan vähemmistökielien arvon. Ensin on esitetty vironkielinen, sitten võrunkielinen versio. Tämä menettely toimii kuin kielikylpy. Myös sadussa Kask ja kõiv Kaplinski tuo tekstiin võrun kieltä. Itse asiassa koko teksti on selkeä puheenvuoro võrun kielen arvon puolesta. Meidän ei pidä hävetä omaa kieltämme eikä pyrkiä muuttamaan sitä ennalta annettujen mallien mukaiseksi. Meidän on puolustettava oikeuttamme olla oma itsemme eikä pidä suostua itsekolonisaatioon (enesekolonisatsioon). Kaplinski on huolissaan suomalais-ugrilaisen ja muiden uhanalaisten kulttuurien arvon ja niiden kantamien arvomaailmoiden säilymisestä. (Salumets 2004, 549).

Sadussa Mõte pyritään rohkaisemaan lukijaa pelottomaan ajatteluun. Yleensä ihmiset askartelevat todellisuuden muuntamisen parissa. Törmättyämme todellisuuden karuihin kulmiin meillä on taipumus unohtaa sen ikävät puolet ja turvautua unohdukseen tai uskoon, rakennamme ikään kuin maailmamme uudelleen haluamistamme rakennuspalikoista ja sysäämme epämiellyttäviksi kokemamme rakennuspalikat rakennelmamme ulkopuolelle. Se on kuitenkin pään pensaaseen työntämistä. Todellisuus ei muutu yhtään mukavammaksi, vaikka me kuinka unohtaisimme siitä osan. Siitä huolimatta todellisuus kuitenkin vaikuttaa jatkuvasti, se vaatii huomiotamme. Jotta me selviytyisimme todellisuudessa, meidän on käytännössä pakko ottaa sen laatu huomioon.

Alun perin vuonna 1989 ilmestyneessä esseessään Unustuse näod Kaplinski puhuu silmänkääntäjien salaliitosta (illusionistide vandenõu), joka on omiaan saamaan meitä turvautumaan unohdukseen elämän kammottavien tosiasioiden edessä. Kyse on ikään kuin sulkeistamisen pakosta. Me pyrimme kuin automaattisesti näkemään asioissa valoisia puolia ja unohtamaan ikäviä puolia, jotta emme lamaantuisi. Olemme kaikki osallisina silmänkääntäjien salaliitossa, jonka tavoite on näyttää ihminen parempana ja onnellisempana ja elämä kauniimpana kuin ne todellisuudessa ovat. Tämä salaliitto on jossain mielessä elämän itsensä salaliitto, jotta se voisi kestää, sillä on epäiltävää, riittäisikö ihmisellä ylipäänsä rohkeutta ja voimaa elää eteenpäin, jos hän tietäisi koko totuuden kivusta, kärsimyksestä ja ihmisten halpamaisuudesta. (Kaplinski 1998a, 37. korostus KS.)

Esseessään Unustuse näod Kaplinski kuvaa moninaisia unohduskeinojamme ikävän todellisuuden edessä. Etsiessämme unohdusta joudumme kuitenkin usein uhraamaan järjen tai sitten käytämme sitä vain määrätyissä, unohduksen suomissa, puitteissa. Ääritilanteessa unohdukseen vaipuminen voi tarkoittaa itsenkin unohtamista. Välillä meillä ei ole niinkään puutetta järjestä vaan uskalluksesta käyttää sitä. Järki on kuin liian terävä veitsi, jolla saattaa leikata helposti sormeen, leikata halki vaatteen, jonka niin huolellisesti olemme pukeneet totuuden päälle, ja alaston totuus voi olla kauhea (võigas; võigas = inhottava, tympäisevä, kauhea, kamala, kammottava), outo (kummaline; kummaline = kummallinen, kumma, merkillinen, omituinen, erikoinen, outo) ja kummastuttava (võõrastav; võõrastav = outo, oudostuttava, kummastuttava). Eräs aikamme perusparadokseja on varmasti se, että me tarvitsemme yhä enemmän tietämystä, totuutta, muutoin me emme yksinkertaisesti enää selviä omassa elämässämme ja maailmassa. Ei ole kuitenkaan havaittavissa, että ihmissuvun valmius hankkia objektiivista tietämystä, katsoa totuutta silmiin, olisi kasvanut yhdessä tuon tarpeen kanssa, pikemminkin päinvastoin. Lännen sivilisaatio on luonut kokonaisen unohduksen maailman: alkoholin, huumeet, elokuvan, videon, life stylet.. Tämän sivilisaation päätavoitteeksi on tulemassa itseltä pakeneminen, itsen unohtaminen (eneseunustamine). (Kaplinski 1998a, 42-43.)

Sadussa Mõte kuvataan erään mustan, vältellyn ajatuksen kohtaloa. Meidän ei pidä pelätä ajattelua. Tässä kohdin Kaplinskin voidaan tulkita rohkaisevan lukijoita satunsa kautta suhtautumaan todellisuuteen törmäykseensä pystypäin. Sen voidaan tulkita olevan myös epäsuoraa kritiikkiä silmänkääntäjien salaliittoa vastaan – emme tarvitse ainoastaan ajatuksia, jotka ovat kirkkaita-siloisia, sievästi pyöreitä ja kuuliaisia (heledad-siledad, kenasti ümarad ja sõnakuulelikud), vaan myös ajatuksia, jotka ovat mustia ja karvaisia (mustad ja karvased) (Kaplinski 2006, 43). Sadussa kaikki tahtovat karttaa mustia ja karvaisia ajatuksia ja haluavat kiireesti häätää ne mielestään heti kun ne lähestyvät. Tästä kohtelusta musta, karvainen ajatus tulee surulliseksi ja tuntee olonsa yksinäiseksi. Se alkaa elellä ullakoilla ja raunioilla lepakoiden kanssa eikä se uskalla enää liikkua päivänvalossa ulkosalla, sillä se on kadottanut toivonsa, että löytäisi jonkun, jota se miellyttäisi. Se lentelee vain iltaisin ja öisin ulkona. Eräänä yönä se näkee iltahämärässä ikkunan ääressä alakuloisen miehen, jonka mietteliäät kasvot miellyttävät sitä. Ikkuna on raollaan, joten ajatus lentää ikkunasta sisään ja istuu huomaamatta miehen pöydälle paperien ja tietokoneen viereen. Mies on tieteilijä, joka askartelee kaavojen ja yhtälöiden parissa, mutta näyttää siltä, että hän ei millään löydä etsimäänsä ratkaisua, minkä vuoksi hän on alakuloinen. Sitten tieteilijä äkisti huomaa pöydänreunalla kyhjöttävän mustan ja karvaisen ajatuksen, ilahtuu silminnähden ja huutaa "Heureka! Keksin! Musta energia!" ja kiiruhtaa kirjoittamaan ylös uutta kaavaa. Musta ajatus lentää tieteilijän päähän ja siitä asti he elelevät yhdessä ylimpinä ystävinä. (Kaplinski 2006, 43-44.) Kaplinski kiteyttää vielä lopuksi sadun sanoman: "Sest teadlastel on vahel musti ja karvaseid mõtteid vaja, paljalt siledate ja ümarate mõtetega kaugele ei jõua" (Kaplinski 2006, 45). Suom. Sillä tieteilijät tarvitsevat toisinaan mustia ja karvaisia ajatuksia, pelkästään siloisten ja pyöreiden ajatusten kanssa he eivät pitkälle pääse. (KS) (Vrt. Kaplinskin satuun Jänes (1980), jossa jänistä erilaisuutensa vuoksi ensin vältellään, kunnes muut huomaavat sen ihmeellisyyden ja ottavat sen keskuuteensa siirtyen kummastelun asenteesta ihmettelyn asenteeseen.)

Sadussa Kask ja kõiv Kaplinski ajaa kielellisen pluralismin asiaa osoittaen että kaikki kielet ovat yhtä arvokkaita sekä vihjaa, että kielillä on myös yhteisiä piirteitä. Jälleen Kaplinski pyrkii tapansa mukaan muistuttamaan kaiken ykseydestä ja sopusoinnun tavoittelun tärkeydestä. Sadussa esiintyvät koivut pilkkaavat toistensa kielenkäyttöä, kunnes ohi sattuu kulkemaan kasvitieteilijä, joka kuulee puiden väittelyn (Kaplinski 2006, 25-26). Tulkintani mukaan sadun sanoma kiteytyy sovittelijana toimivan kasvitieteilijän puheenvuorossa: Kulla puud, te olete ühest perest, ühe ema lapsed, ainult et üks räägib eesti keelt ja teine võru keelt. Eesti keeli on kask kask, võru keeli aga kõiv. Kuid ladina keeles, mida meie, botaanikud, kasutame, on teie mõlema nimi Betula. Kas ei ole ilus nimi? (Kaplinski 2006, 26-27.) Puut rakkaat, te olette samasta perheestä, saman äidin lapsia, toinen vain puhuu viron kieltä ja toinen võrun kieltä. Viroksi koivu on kask, mutta võruksi kõiv. Mutta latinaksi, jota me kasvitieteilijät käytämme, on teidän molempien nimi Betula. Eikö se olekin kaunis nimi? (KS)

Tämän kuultuaan puut ajattelevat, että Betula on kaunis nimi ja ymmärtävät, että niissä on jotakin samaa ja lakkaavat väittelemästä (Kaplinski 2006, 27). Todellinen tietäminen edellyttää (enemmän-kuin-)suvaitsevaisuutta. Tietäminen koostuu useiden tietäjien tiedoista - kukaan ei ole yksin viisas. Siten todellinen tietäminen perustuu siihen eettiseen asenteeseen, joka meillä on toisia tietäjiä ja heidän näkökulmiaan kohtaan, kaiken ihmeellisyyden tunnustamisen asenteeseen, mikä merkitsee tiedollista nöyryyttä. Todellisessa tietämisessä, joka on yhdessä-tietämistä, toteutuu schweitzeriläinen syvän kunnioituksen asenne, Ehrfurcht vor dem Leben. Tässä kohdin voisi sanoa, että kyseessä on elämän kunnioituksen "alalaji", Ehrfurcht vor dem Wissen. Kaplinski puhuu toisaalla informaation kunnioituksesta (aukartus informatsiooni ees). Se, että Kaplinski puhuu informaatiosta, ei tiedosta, saattaa johtua siitä, että hän ajattelee tiedon tarkkaan ottaen kuuluvan 'jonkin-muun' piiriin: Meillä ei voi olla tietoa ehdottoman tiedon mielessä. Informaatio on ikään kuin "tiedon ehdotelma". Syynä siihen, että Kaplinski puhuu nimenomaan informaatiosta, saattaaolla sekin, että informaatio voi olla luonteeltaan myös muuta kuin inhimillistä. Kaplinski näkee luonnon kantavan itsessään informaatiota.

Ihmettelyn asenteesta kertoo satu Kriipsud ja punktid. Sadussa viivat ja pisteet olivat jatkuvasti toistensa kimpussa. Ne taistelivat siitä, kummat ovat parempia ja esittivät kantansa puolesta puhuvia perusteluja. Ne pyrkivät muuttamaan toisiaan väkisin kaltaisikseen: "Kui kriipsud sõjas pääle jäid, hakkasid nad kinni võetud punkte kriipsudeks kokku sulatama. Kui jälle punktid võitsid, käskisid nad vangistatud kriipsud punktideks raiuda." (Kaplinski 2006, 50.) (Suom. Jos viivat voittivat sodan, ne ryhtyivät sulattamaan kiinni otettuja pisteitä viivoiksi. Jos taas pisteet voittivat, ne määräsivät, että vangitut viivat piti hakata pisteiksi. (KS)) Eräänä päivänä viivojen maahan sattui saapumaan – herra ties mistä - kysymysmerkki. Tätä viivat pelästyivät, sillä ne eivät olleet ennen kohdanneet sellaista ilmestystä. Viivat kokoontuivat kysymysmerkin ympärille, mutta ne eivät osanneet kysyä siltä mitään, sillä niiden maassa ei ollut tapana kysyä, niin kuin ei ollut kysymysmerkkejäkään. Lopulta viivat kutsuivat poliisin paikalle. Poliisi tuli ja vei kysymysmerkin kuulusteluihin. Kuulustelu oli kuitenkin hankalaa, sillä poliisitkaan eivät osanneet kysyä siltä mitään. Tilanteessa ei auttanut muu kuin kysymysmerkin itse kysyä, miksi se otettiin kiinni, mitä siitä haluttiin ja miksei siltä kysytä mitään. Poliisit olivat ihmeissään ja sanoivat, etteivät ymmärrä kysymysmerkkiä ja että se juttelee ihmeellisiä sanoja. He sanoivat myös, etteivät he tiedä, mitä kysyminen on. (Kaplinski 2006, 50-51.) Sitten seuraa hämmästyneen kysymysmerkin vastaus, johon sisältyy tulkintani mukaan sadun opetus: Küsimine on väga oluline asi. Mina tean seda hästi, sest mina olen küsimärk. Mul on palju tööd, eriti palju tööd on mul laste juures: lapsed küsivad kõige rohkem, aga suured küsivad ka, mõned vähem, mõned rohkem. Kes ei küsi, see ei saa teada. Nii ma mõtlengi, kuidas küll teie midagi teate, kui te ei oska küsida. (Kaplinski 2006, 51-52.) Kysyminen on hyvin olennainen asia. Tiedän sen hyvin, sillä minä olen kysymysmerkki. Minulla on paljon töitä, erityisen paljon työtä minulla on lasten luona: lapset kysyvät kaikkein eniten, mutta isot kysyvät myös, jokuset vähemmän, jokuset enemmän. Se, joka ei kysy, ei voi tietää. Niinpä ajattelenkin, kuinkapa te tiedätte jotakin, jos te ette osaa kysyä. (KS)

Sadussa viivat ja pisteet pitävät toisiaan typerinä. Niiltä puuttuu kunnioitus toisenlaisia olentoja kohtaan. Kysymysmerkki huomauttaa kuitenkin, että viivat eivät tiedä, kuinka typeriä pisteet ovat, tai ovatko ne ylipäänsä typeriä, sillä ne eivät ole antaneet toisten koskaan selittää omaa näkökulmaansa. Sotimisen sijasta kysymysmerkki ehdottaa, että oikeampi teko olisi mennä pisteiden luokse ja antaa niiden puhua omasta elämästään, käsityksistään ja tuntemuksistaan (tundmine). Kysymysmerkin mielestä se voisi olla kiinnostavaa, sillä siten viivat näkisivät, keitä pisteet oikeastaan ovat ja saattaisivat huomata, että ne ovat oikeastaan aivan samanlaisia kuin viivatkin, vaikka niiden ulkomuoto onkin erilainen. Kysymysmerkki lupautuu tulemaan välittäjäksi viivojen ja pisteiden välille ja opettamaan niitä molempia kysymään niin, että ne osaisivat jatkossa kysyä toisilta, mitä ne haluavat tietää. Aluksi niin pisteet kuin viivatkin ovat peloissaan. Pisteet pelkäävät, että vastapuoli on tullut sotimaan. (Kaplinski 2006, 52-53.) Sadun sanoma kiteytyy tulkintani mukaan kysymysmerkin puheenvuorossa, jossa kysymysmerkki perustelee pisteille ja viivoille, miksi kysyminen on parempi asia kuin sotiminen: "Küsimine on etem kui sõdimine ja kui te õpite küsima, saate üldse targemaks ja õpite tegema nii palju muud ja huvitavat, et sõdimiseks ja taplemiseks ei jää enam aegagi" (Kaplinski 2006, 54). Suom. On parempi kysyä kuin sotia ja kun te opitte kysymään, tulette ylipäänsä viisaammiksi ja opitte tekemään niin paljon muuta ja kiinnostavaa, että aikaakaan ei jää enää sotimiseen ja riitelemiseen (KS).

Niinpä viivat ja pisteet oppivat kysymisen taidon ja huomaavat, kuinka paljon niillä onkaan kysyttävää toisiltaan ja kysyvät toisiltaan kysymyksiä kysymästä päästyään. Kun ne sitten väsyvät suuresta kysymysmäärästä, ne oivaltavat, että oikeastaan onkin aivan hyvä ja kiinnostavaa elää yhdessä, ja niinpä niiden keskinäiset kahinat ja sotimiset loppuvat. Sen sijaan viivat ja pisteet ryhtyvät seurustelemaan keskenään ja jopa avioitumaan ja niille syntyy lapsia, joista jotkut muistuttavat viivoja, jotkut pisteitä ja jotkut ovat aivan erikoisia (isemoodi; isemoodi = erikoinen, omituinen, omalaatuinen; kummallinen, merkillinen, ihmeellinen): pilkkuja, kaksoispisteitä tai jopa huutomerkkejä. Sitä, miten kysymysmerkille lopulta kävi, ei tiedetä, mutta on luultavaa, että se oman työnsä tehtyään vaelsi eteenpäin jonnekin muualle, sillä arvatenkin maailmassa oli ja on vielä maita, joissa ei tiedetä, mitä tarkoittaa kysyminen ja kysyjää katsotaan karsaasti (viltu ja võõriti; võõriti = väärin). Sadussa lukijoita opetetaan kysymisen hyveeseen ja etsitään jälleen kaikelle yhteistä pohjaa, kaiken yhteyttä. Kritiikki kohdistuu besserwisseriyttä ja keskustelun monologisuutta vastaan. Satu heijastellee Kaplinskin kokemuksia kysymykset ja kyseenalaistamisen kieltäneessä neuvostovallan Virossa, jossa saneltiin ylhäältäpäin mitä ja miten piti mistäkin asiasta ajatella.

Saduissa Mõte; Kask ja kõiv ja Kriipsud ja punktid kiteytyy kaplinskilainen kollektiivisen tiedonmuodostuksen ihanne, jossa jokaiselle halutaan antaa ääni. Kyseessä on yhteinen järkevän järjen etsimisen projekti, jossa tunnustetaan kaikki kielet ja kulttuurit arvoltaan yhtäläisiksi. (Kaplinski laittaa kuitenkin suvaitsevaisuudelle rajat: Suvaitsevaisuuden tulee loppua siihen, mistä alkaa sotaisa suvaitsemattomuus. Siis: periaatteessa kaikki kulttuurit ovat yhtä arvokkaita, mutta ei pidä antaa arvoa kuitenkaan sellaisille kulttuurin osille, joilla vallitsee minkäänlainen väkivalta.) Ne ovat pikemminkin toisiaan täydentäviä, eivät toistensa kanssa kilpailevia, yhteistä varantoa, jonka avulla voimme pyrkiä vaihtuvissa olosuhteissa suojelemaan kaikkea elämää.

Edellä esitetyissä saduissa on läsnä kaplinskilaisen ajattelun avainkohdat: törmäys todellisuuteen, jonkin muun periaate sekä säästäväisyyden periaate, jonka toteuttaminen vaatii toisen elämän ja ajattelun kunnioittamista, mikä todellistuu suhtautumalla toiseen ja toisen ajatteluun kaikki on ihmettä –asenteella sekä eettisiä ja episteemisiä kehiä laajentamalla. Ihminen törmää todellisuuteen episteemisesti, eettisesti ja eksistentiaalisesti. Törmäys todellisuuteen aiheuttaa tuskaa, mutta se voi saada meidät myös oivaltamaan maailman ihmeellisyyden. Ihminen on oivaltava olento ja siinä on ihmisen suurin toivo. Ihminen oivaltaa todellisuuteen episteemisellä tasolla törmättyään että todellisuus vetäytyy edestämme, se on kuin udun peittämä ja me voimme vain pyrkiä tapailemaan sitä. Tällöin opimme suhtautumaan todellisuuteen soveltamalla "jonkin muun periaatetta". Oivallamme, että kaikki on jotakin muuta, emmekä me pääse inhimillisin avuin kiinni todellisuuteen, vaan jäämme aina vangeiksi omaan kieleemme ja omiin käsityksiimme. Tällöin omaksumme tiedollisen nöyryyden asenteen. Ymmärrämme, että kaikki on jotakin muuta, kaikki on ihmeellistä. Ymmärrämme myös oman rajoittuneisuutemme: Koska me emme voi tietää, mikä tulee tarpeeseen, meidän on oltava mahdollisimman varovaisia, ja pyrittävä suojelemaan kaikkea elämää ja ajattelua, sillä jokin niistä voi tulla meille tai jollekin muulle eläväiselle tarpeeseen joissakin tulevissa olosuhteissa. Meidän on siis vaalittava säästäväisyyden periaatetta. Näin toimii viisas egoisti. Kaplinskilla elämän kunnioittaminen on kuitenkin myös itseisarvo. Hänelle tärkeintä on Elämä. Totuus on se, että meitä ei voi olla ilman ympäristömme hyvinvointia. Sen vuoksi meidän on käytännössä pakko huomioida se ennen mitään muuta. Ilman luontoa ei voi olla ihmistä. Luonto on se tausta, mitä vasten Kaplinski rakentaa omaa "järjestelmäänsä". Se on ensimmäinen huomioon otettava asia, lähtöpiste muulle pohdinnalle. Meie, inimesed, ja kõik, mis me loome, oleme tingimata osalised suuremas süsteemis, mida kõige tihedamini kutsutakse looduseks. Looduses on evolutsioon toimunud tõenäoliselt enam kui 10 miljardit aastat. Nii evolutsioon kui tema praegune toimimine on järginud teatud loogikat. See loogika on määranud ka elu arengu, sealhulgas nii inimkonna kui kõigi teiste elusolendite oma. Üks selle loogika põhielemente on see, et allsüsteemi, nagu näiteks ökosüsteemi või liigi, areng ja toimimine peab kohanduma looduse loogikaga, muidu ei jää see püsima. Loodus on süsteem, mis jääb püsima isegi siis, kui mitu tema allsüsteemi, olgu siis liiki, populatsiooni või ühiskonda (kaasa arvatud meie enda oma), välja sureb. (Kaplinski 2004m, 113-114.) Me ihmiset ja kaikki mitä me luomme olemme välttämättä osallisina suuremmassa systeemissä, jota useimmiten kutsutaan luonnoksi. Luonnossa evoluutiota on tapahtunut todennäköisesti kauemmin kuin 10 miljardia vuotta. Niin evoluutio kuin sen nykyinenkin toiminta on seurannut tiettyä logiikkaa. Tämä logiikka on määrännyt myös elämän kehitystä, muun muassa ihmiskunnan niin kuin kaikkien muidenkin elävien olentojen. Eräs tämän logiikan peruspiirteitä on se, että alasysteemin, kuten ekosysteemin tai lajin, kehityksen ja toiminnan on sopeuduttava luonnon logiikkaan, muussa tapauksessa se ei säily. Luonto on systeemi, joka säilyy jopa silloin, kun monta sen alasysteemiä, olipa kyse lajista, populaatiosta tai yhteisöstä (mukaan lukien meidänkin yhteisömme), kuolee sukupuuttoon. (KS)

Kaplinskin kirjoituksiin sisältyy tietty vastaus haasteeseen, joka johtuu hänen vaatimuksestaan mukautua luonnon logiikkaan. Kaplinskin luontokäsitys muistuttaa suurennuslasia, jolla hän tarkastelee maailmaa. Hänen kirjoituksistaan ilmenee, että hänen taustasysteeminsä keskiön muodostavat ihmisen suhteet kaikkeen elävään. (Salumets 2004, 538-539.) Kaplinskin kirjoitukset kaikkineen voidaan nähdä eloonjäämisstrategiavarantomme osina. Kaplinski pitää kulttuureja, kieliä ja uskontoja eloonjäämisstrategioinamme maailmassa. Jos tuhoamme niistä suurimman osan, saatamme oleellisesti heikentää mahdollisuuksiamme jäädä eloon joissain tulevissa olosuhteissa, joita me emme pysty ennustamaan. Emme koskaan voi ennalta tietää, mikä meille tulee tarpeeseen, minkä vuoksi on järkevää suosia säästäväisyyden periaatetta. Koska me emme absoluuttisesti tiedä, mikä on järkevin järki, meidän on suojeltava kaikkia järkiämme. (Kaplinski 2004m, 116; Salumets 2004, 542-543.)

Kaplinskilainen filosofia-milosofia ja hakkerietiikan henki

Oivallukseni mukaan kaplinskilaisen tietämisen ja etiikan piirteissä ja tietämisen ja eettisen toiminnan mahdollistumisen edellytyksissä (kun ne ymmärretään hyveiksi) on tunnistettavissa siinä määrin sukulaisuutta, samankaltaisia piirteitä ja samaa henkeä kuin Pekka Himasen kuvailemissa hakkerietiikan hyveissä, että pidän tarpeellisena esittää niiden yhteneväiset piirteet. Samalla kaplinskilaiselle ajattelulle voidaan osoittaa luontevasti käytännön soveltamispaikka hakkerietiikan rinnalla. Kaplinskilainen epistemologia-etiikka ei tietenkään redusoidu hakkerietiikaksi, mutta niiden molempien ytimessä voidaan nähdä olevan paljon yhteistä. Siinä missä Kaplinski puhuu ajan ja ajatuksen yhteydestä todellisen tietämisen ja eettisen toiminnan edellytyksenä (jotta ajattelua voisi tapahtua, tarvitaan aikaa ja eräänlaista "aikatietoisuutta"), Himanen puhuu ajan ja etiikan yhteydestä (jotta etiikka toisesta välittämisenä voisi mahdollistua, tarvitaan aikaa; toisaalta jotta luovuus voisi mahdollistua, tarvitaan aikaa, siten hakkerietiikkaankin sisältyy episteeminen ulottuvuus). Teoksessaan Hakkerietiikka ja informaatioajan henki Pekka Himanen esittää ikään kuin vastapoolin Max Weberin teokselle Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, jossa Weber ilmaisee teollisen ajan hengen. Hakkerietiikassa Himanen erittelee informaatioajan uutta haastavaa henkeä, jonka esiraivaajina hän pitää hakkereita – sanan myönteisessä mielessä. Hän tuo esiin hakkereiden elämässä vaikuttavia arvoja. Hakkerietiikka korostaa intohimoista ja vapaarytmistä työtä, uskoa siihen, että yksilöt voivat luoda suurenmoisia asioita yhdistämällä voimansa mielikuvituksellisilla tavoilla (tämä ajatus lähestyy kaplinskilaista ajatusta kollektiivisesta tietämisestä järkevien järkien keräämistapana) sekä tarvetta uudelleenajatella yksityisyyden ja tasa-arvoisuuden puolustamisen tapaa nykymaailman luomassa paineilmapiirissä.

Pohjimmiltaan hakkerilla tarkoitetaan puhuttaessa hakkerietiikasta "minkä tahansa alan osaajaa tai innokasta tekijää". Ihmisen ei tarvitse olla siis missään tekemisissä tietokoneiden kanssa ollakseen tässä mielessä hakkeri. Siten sanojen 'hakkeri' ja 'hakkerietiikka' merkityksiä on tässä yhteydessä laajennettu. Hakkerietiikassa on kyse uudenlaisesta intohimoisesta suhteesta työhön, jolloin hakkerietiikka voidaan nähdä uutena työetiikkana (käytännössä myös vapaa-ajan etiikkana), joka haastaa weberiläishenkisen protestanttisen etiikan. Vaikka kapitalismin hengellä olikin Weberin mukaan olennaisesti uskonnollinen tausta protestanttisessa etiikassa, se muuttui nopeasti uskonnosta riippumattomaksi ja alkoi elää omien lakiensa mukaista elämää. Voimme puhua ihmisen "protestanttisesta työetiikasta" hänen uskostaan ja kulttuuristaan riippumatta. Näin yhtä hyvin japanilainen, ateisti tai katolinen voi noudattaa toiminnassaan "protestanttista etiikkaa". Kyse on työn nostamisesta elämänsä tärkeimmäksi asiaksi. Protestanttisen etiikan henkeä seuraavasta toimintamallista on tullut nykymaailmassa jotakin niin itsestään selvää, että sitä on alettu pitää jonkinlaisena "ihmisluontona". (Himanen 2001, 8-9; 25-27.)

Nykyisin ihmiset pyrkivät ajan optimoimiseen, niin työ- kuin vapaa-aikanaankin – jos he vielä tämän eronteon tekevät. (Kaplinskilaisittain tämä vertautuu muurahaisen metodin käyttämiseen toiminnassa. Muurahaisen metodille vastakohtainen metodi on aikaa vaativa, seikkaileva, syrjäpoluillakin leikittelevä perhosen metodi, jonka taustalla on mahdollisesti uskomus "eksymällä voi löytää".) Kukaan ei voi väistää ajan tiivistämisen seurauksena olevan kiihtyvän vauhdin kulttuurin kokemista. Niin Himanen kuin Kaplinskikin kiinnittävät huomiota siihen, mitä vauhdin kulttuurissa eläminen merkitsee eettiseltä ja episteemiseltä kannalta. Ajattelulta (siten: myös tietämiseltä) ja eettiseltä toiminnalta otetaan niiden vaatima aika pois. Vauhdin kulttuuri merkitsee käytännössä, että ihmisen on otettava ajastaan koko ajan enemmän irti. Hänellä ei ole aikaa ylimääräiseen leikittelyyn, vaan hänen on optimoitava ajan käyttöään tosissaan kaikesta selvitäkseen. Kaplinskilaisittain ymmärrettynä ihmisen on tällöin toimittava kuin viivasuoraan kulkeva ahkera muurahainen, ei niin kuin luova ja kokeileva sinne tänne lentelevä perhonen. (Kaplinski puhuu perhosen metodista oivaltamisen apuna. Ylimääräisestä leikittelystä pois siirtyminen tarkoittanee käytännössä siirtymistä perhosmetodin vastakohtaan: viivasuoraan kulkevan muurahaisen metodiin, jossa vältetään sivulle poikkeamia.) Kun työelämä on optimoitu äärimmilleen, optimoinnin vaatimus laajenee kuin huomaamatta muillekin elämänalueille – teemme myönnytyksen toisensa jälkeen, kunnes lopulta huomaamme, että työajan aikamalli on valloittanut vapaa-aikammekin tehden joutoajastamme joutuaikaa (minun keksimäni termi). Ensin työstä poistetaan leikillisyys, sitten leikistä poistetaan leikillisyys – jäljelle jää laskelmoitu vapaa-aika. Työkeskeisessä elämässä vapaa-aika perii työajan rakenteet niin että ns. vapaa-aika on lopulta kalenteroitu ja suunniteltu yhtä tiiviisti kuin työaikakin, mikä näkyy tunteena jatkuvasta kiireestä, jotta kaikista puuhista "selviydyttäisiin". (Himanen 2001, 33-38.) Kiireen myötä ajattelumme pinnallistuu. Ajattelulta otetaan ikään kuin aika pois. Ajatus tulee sanasta 'aika'. Ajatteleminen ja luominen vaativat aikaa, niin kuin puu tarvitsee aikaa kasvaakseen ja omena kypsyäkseen. Aika on ajattelun edellytys, sillä ilman aikaa ei ajattelua voi tapahtua. Toisaalta on myös niin, että työ valtaa alaa vapaa-ajaltakin, jolloin puhutaan ns. "joustoajasta". Esimerkiksi wireless-teknologia saattaa kytkeä työntekijän ns. vapaa-aikanakin "joustavasti" työasioihin. Siten se ei ole automaattisesti vapauttava teknologia, vaan voi toimia yhtä hyvin pelkkänä "hätäteknologiana", jolloin jokaisesta puhelusta tulee helposti välitöntä reagoimista vaativa "kiireellinen puhelu". Ihmiset alkavat kuin huomaamattaan tuntea moraalista velvollisuutta olla tavoitettavissa puhelimella kaikkina aikoina. Siten korkein teknologia voi tuoda meidät helposti alimmalle survival-elämän tasolle, jossa ollaan jatkuvasti päivystystilassa valmiina reagoimaan (muka) kiireellisiin asioihin. Jos alistamme teknologian työkeskeisyyden käyttöön, silloin kännykän tapaiset teknologiat merkitsevät helposti vain työn ja vapaa-ajan rajan lopullista häviämistä työn voitoksi – jatkuvaa työssäoloa. Tällöin ajan optimointi ja joustavuus yhdessä voivat johtaa sunnuntain perjantaistumiseen. (Himanen 2001, 39-41.)

Hakkerikulttuurin puolustaja Eric Raymond käyttää hakkerien toiminnan hengen kokoamiseen ilmaisua "intohimo". Kysymys on omistautumisesta jollekin asialle, joka on itsessään kiinnostava, innostava ja iloitteleva. (Himanen 2001, 21.) Eric Raymondin kuvaama intohimo muistuttaa kaplinskilaista kõik on ime –asennetta, jossa asioihin suhtaudutaan itseisarvoisesti. Hakkerinäkemys on, että koneiden käyttämisestä ajan optimointiin ja joustavammaksi tekemiseen pitäisi seurata ihmiselle vähemmän konemainen elämä. Pyrkimys on saada rytmittää aika itse. Ajan itserytmittämisen vapauden esikuvana voi pitää akatemiaa, joka on aina puolustanut yksilön vapautta organisoida aikansa itse. Platon määritteli akateemisen aikakäsityksen sanoen että vapailla henkilöillä on skhole eli aikaa niin että he voivat keskustella joutilaina ja kaikessa rauhassa. 'Skhole' viittasi siihen, että ihmisellä on niin aikaa kuin myös tietty suhde aikaan, mikä näkyi siinä kuinka akateemista elämää elävä organisoi itse omaa aikaansa. Oman ajan hallinnan puuttuminen – askholia – yhdistettiin vankina olemiseen (orjuuteen). (Himanen 2001, 42.) (Myös Kaplinski korostaa ajan ja ajatusten synnyn yhteyttä ja siten tarvettamme kiireettömyyteen. Ajattelevan ihmisen vastakohtina Kaplinski puhuu henkisesti jähmettyneestä, valmisajatuksia (valmismõte) kuin automaattisesti käyttävistä Homo automaticuksista ja ajan zombeista, jotka antavat ajan hengen huijata itsensä mukaansa niin että heistä tulee ajatusmaailmaltaan ajan hengen orjia, mikä ymmärretään kaplinskilaisessa ajattelussa inhimillisyyden vastapooliksi.) Informaatiotalouden tärkein tuotantotekijä on luovuus, mutta ei ole mahdollista olla luova jatkuvassa kiireessä tai ulkoa säännellyllä tavalla yhdeksästä viiteen. Hakkerietiikan näkökulmasta aikatauluja ei tulisi asettaa liian lyhytjänteisesti, jotta luovuuden rytmille annettaisiin aito mahdollisuus. Lisäksi tähän liittyy tärkeä eettinen ulottuvuus: puheena on arvokas elämä. Oleskelun valvonnan kulttuuri on aikuisten ihmisten epäitsenäisinä pitämisen ja väheksymisen kulttuuri. (Himanen 2001, 46-47.) Raymond tiivistää hakkeriasenteen: "autoritaarista asennetta vastaan on taisteltava kaikkialla, missä se tavataan, jottei se tukahduttaisi sinua ja muita hakkereita" (Raymond, Himasen 2001, 47 mukaan).

Informaatioajassa ihmisen tiedollisen pääoman jatkuva päivittäminen nähdään ensiarvoisen tärkeänä. Tiedonomaksujalla on kiire, sillä omaksuttavaa uutta tietoa on jatkuvasti yhä enemmän. Informaatioajassa vauhdin haasteet yhdistyvät joustavuuden haasteisiin. Uusissa joustavissa työjärjestelyissä ihmisestä tulee enemmän oma johtajansa ja näin hänen on omaksuttava itseensä johtajamainen asioiden tehokkaammaksi ohjelmoinnin näkökulma. Ihmisille on laadittu tilanteista selviytymiseksi eräänlaista "itseohjelmointi"- tai "personal development" ("PD") –kirjallisuutta. Ajassamme ollaan siirtymässä perinteisestä henkilöstöjohtamisesta henkilökohtaiseen johtamiseen. Informaatioajassa on tarve siirtyä tayloristisesta kysymyksestä "voisivatko työntekijän raajat liikkua vielä optimaalisemmissa kaarissa?" henkisempään kysymykseen: "voisivatko työntekijän tunteet liikkua vielä optimaalisemmissa kaarissa?" (Kaplinskilaisittain voitaisiin sanoa, että ihmisistä pyritään muokkaamaan eräänlaisia Homo automaticuksia, kuin koneita.)PD-oppaissa esiintyy seitsemän hyvettä. Jo vanhaa protestanttista etiikkaa edustanut Franklin opetti samoja hyveitä ja niitä saarnattiin jo luostareissa. PD-oppaiden opettaman elämänmetodin yhteinen lähtökohta on vahva määrätietoisuus. Ihmistä opetetaan asettamaan selkeästi päämäärä, jonka toteutumista halutaan ja jonka toteuttamiseen koko oma toiminta tähtää. PD:n mukaan on tärkeää muistuttaa itseään päämäärän saavuttamista edistävistä hyveistä, joista yksi tärkeimmistä on optimaalisuus. PD opettaa optimoimaan ajan käytön niin, että se edistää aina maksimaalisesti päämäärää. Tämä tarkoittaa, että on tarkkailtava jatkuvasti, miten käyttää nyt-hetkeä. Oleminen siis kahlehditaan palvelemaan vain asetettua päämäärää. Optimaalisuutta lähellä olevia päämäärää edistäviä hyveitä ovat joustavuus ja vakaus. Robbins puhuu siitä, kuinka päämäärästä pitäisi muodostua ihmiselle "upea pakkomielle" (magnificent obsession). Vakaus merkitsee vakaasti päämäärää kohti etenemistä (Vrt. muurahaisen metodiin), mikä tarkoittaa sitä, että päämäärässä on pysyttävä sitkeästi eikä takaiskujen saa antaa heilautella tunteita häiritsevästi. PD-kirjallisuus opettaa vakauden säilyttämiseksi kärjistetysti positiivista ajattelua. (Kaplinski puhuu "silmänkääntäjien salaliitosta", jonka pyrkimyksenä on näyttää elämä ja ihmiset parempina kuin ne ovatkaan.) Robbins opastaa muuntamaan negatiiviset tunteet positiivisiksi vaihtamalla tunteiden kuvausta. Esimerkiksi "hirveä olo" muunnetaan muotoon "erilainen olo". PD:n muihin keskeisiin hyveisiin kuuluu työteliäisyys, halu ansaita eli ekonomisuuden hyve sekä tulosvastuullisuus. PD:ssä monimutkainen ja vauhdikas maailma otetaan haltuun opettamalla yksilölle yhä täsmällisempää päämäärää. (Himanen 2001, 104-111.)

Verkostoyrityksen/ ihmisen ja tietokoneen/ verkon ihanteet ovat samat: pystyä toimimaan joustavasti aina kulloisellekin päämäärälle optimaalisella tavalla, mutta niin että meno pysyy kovassa(kin) vauhdissa yhä vakaana. Tämän yhteyden perusteella Himanen puhuu informationalismin hengestä, sillä informationalismi viittaa juuri uuden yhteiskuntamme teknologiseen perustaan. Verkostoyritys ja –valtio ja PD:n mukaan elävä ihminen soveltavat kaikki itseensä tietokoneen ja verkoston informationalistisia vertauskuvia. PD:ssä ja verkostoyhteiskunnan hallitsevassa hengessä tietokoneverkkojen logiikkaa sovelletaan ihmisiin ja heidän suhteisiinsa, mikä tarkoittaa sitä, että ihmistä käsitellään tietokoneena, jonka henkinen elämä voidaan rutinisoida ja ohjelmoida paremmaksi. (Ajatus elämän rutinisoimisesta ja ohjelmoinnista tuo jälleen mieleen Kaplinskin kuvaaman Homo automaticuksen, joka vain näyttää reagoivan adekvaatisti ympäristön virikkeisiin, vaikka tosiasiallisesti toimii ikään kuin koneena, josta on poistettu kyky itse ajatella.)PD:ssä "ihminen on tietokone" –ajatus laajennetaan myös ihmissuhteisiin, joita käsitellään kuin tietokoneverkkoja. Ihmissuhteita saatetaan alkaa pitää Robbinsin sanoin "resursseina, jotka avaavat ovet muihin resursseihin". (Myös Michel Houellebecq on esittänyt terävää kapitalismin kritiikkiä. Hän näkee kapitalistisen ajattelutavan ulottuvan jo ihmissuhteisiin asti ja se näkyy siinä, että me alamme nähdä jo ihmisetkin hyödykkeinä miettiessämme mitä hyötyä heistä on meille. Monia yhteiskunnallisia kysymyksiä tarkastellaankin nykyään ensisijaisesti taloudellisesta näkökulmasta. Hyötyajattelu vaikuttaa olevan hyväksyttävä tapa puhua myös ihmisistä ja ihmisten perusoikeuksista. Myös Kaplinski esittää usein hyötyajattelun kritiikkiä. Hän kehottaa tarkastelemaan hyötyä laajemmasta perspektiivistä (kosminen eettinen kypsyys) ja pidemmällä aikavälillä kuin olemme tottuneet. Hän korostaa inhimillistä hyötyä, jonka piiriin hän katsoo kuuluvaksi kaiken eläväisen. Hän pohtii, mikä on hyödyllistä myös kaikkien elävien hyvinvoinnin kannalta.) Yksilön oman toiminnan arvot ulotetaan koskemaan hänen ihmissuhteitaankin niin että ideana on verkostoitua itselle arvokkaiden ihmisten kanssa ja kytkeä verkosta pois itselle hyödyttömät tai vahingolliset ihmiset, jotka nähdään "vääränä seurana". Himanen pohtii, mitä verkostometaforan soveltamisesta ihmisiin ja yhteiskuntaan seuraa etiikan kannalta. Verkoston logiikkana on optimoida itseään kytkemällä resursseja käyttöön ja pois käytöstä tarpeen mukaan rajanaan vain verkoston vakaana pysyminen. Käytännössä tätä on vaikea toteuttaa ilman että etiikka korvautuu samalla survival-filosofialla. Tämä tarkoittaa verkostojen optimointia, jolloin verkoston ulkopuolelle pudotetut jäävät pärjäämään omillaan. Tällaisen poissulkevan verkostoitumisen logiikan tilalle hakkerietiikan hengessä toimivat pyrkivät ajamaan eettisempää mukaanottavan verkostoitumisen ihannetta. (Myös Kaplinski puhuu mukaanottavan asenteen puolesta, niin etiikassa kuin tietämisessäkin, mikä näkyy siinä kuinka hän kannattaa niin eettisten kuin episteemisten kehien laajentamisen ajatusta.) Verkostometaforan soveltaminen ihmiseen ja yhteiskuntaan tekee ajassamme todellisen etiikan hyvin vaikeaksi. Ihmisten ja yritysten optimointi tietokoneena johtaa vauhdin logiikkaan, joka voimistaa myös survival-taipumusta. Kovassa vauhdissa yhteiskunnan tavoite on sama kuin rallikuskeilla: pysyä vauhdissa vakaana eikä suistua radalta. Vakauden ihanne uhkaa näin toisellakin tavalla korvata etiikan. Tapahtumien vauhdilla on tietty "etiikkavalli", jonka ylittämisen jälkeisessä etenemisnopeudessa etiikkaa ei enää voi olla, lisäksi: Kun ihmisellä on kiire, kyky myötäelää katoaa ensimmäiseksi. (Müller) (Kaplinski voisi puhua samasta asiasta laajemmassa perspektiivissä "ajatusvallina", joka voisi pitää sisällään niin etiikan kuin tietämisenkin edellytykset. Jos meillä ei ole aikaa, ei voi olla ajatteluakaan. Ajatus syntyy ajassa. Vain ajatteleva ihminen voi olla eettinen, sillä elämän kunnioittamisen etiikan noudattaminen vaatii jatkuvaa reflektointia kulloisessakin tilanteessa.) Tuon pisteen jälkeen päämääräksi muuttuu vain käsillä olevasta hetkestä selviäminen. Kuitenkin vain se, jonka ei tarvitse käyttää nyt-hetkeä pelkkään omaan selviytymiseensä, voi välittää toisistakin. Eettisyys edellyttää kiireettömyyttä sekä pidempää aikaperspektiiviä, jossa vallitsevan kehityksen seurauksista ollaan vastuullisia pitemmälle tulevaisuuteen ja jossa maailma voidaan kuvitella erilaiseksi kuin nyt. (Myös Kaplinski puhuu pidemmän aikaperspektiivin hahmotuksen puolesta niin eteen- kuin taaksepäinkin suuntautuvana esimerkiksi puhuessaan ns. järkevästä järjestä (mõistlik mõistus) sekä vastuullisuudestamme tuleville sukupolville. Me emme vielä tiedä, mikä on järkevä järki. Sen vuoksi me tarvitsemme aikaa ajatellaksemme, aikaa kartoittaaksemme erilaiset järjet, jotka yhdessä toimivat eloonjäämisstrategioidemme yhteisvarantona.) Hakkereilla on ollut aina aikaa ajatusleikkeihin myös kaukaisen tulevaisuuden suhteen. Niin hakkerietiikassa kuin kaplinskilaisessakin etiikassa ravistellaan hallitsevaa kiire-aikamallia ja asetetaan sitä vasten inhimillisempi rytmi, joka jättää tilaa ihmettelylle (joka pitää sisällään luovuuden) ja välittämiselle. Verkoston ja tietokoneen logiikka vievät meitä poispäin välittämisestä, joka on eettisyyden lähtökohta. (Himanen 2001, 115-121; Kaplinski 2004m, 116.)

Verkostoyhteiskuntaa ja protestanttista etiikkaa hallitsevat seitsemän arvoa ovat raha, työ, optimaalisuus, joustavuus, vakaus, määrätietoisuus ja tulosvastuullisuus. Hakkerietiikan arvot haastavat vallitsevan hengen ja tarjoavat sen tilalle vaihtoehtoista informationalismin henkeä. Hakkerietiikan henkeä noudattavan elämää ohjaa intohimo eli jokin itsessään kiinnostava asia, joka energisoi häntä ja jonka tekemisessä on myös iloittelua. Tällainen ihminen on vapaa, mikä näkyy siinä, että hän ei organisoi elämäänsä siten, että säännöllisesti toistuva ja jatkuvasti yhä pitemmälle optimoitava työaika olisi sen keskuksena, vaan luovan työn sekä elämän muiden intohimojen kokonaisvaltaisen rytmin mukaan, jossa on tilaa leikittelyllekin. (Leikittely tulee tulkintani mukaan hyvin lähelle kaplinskilaista perhosen metodia.) Intohimoisuus ja vapaus muodostavat hakkerien työetiikan. Hakkerietiikan henkeä noudattavan elämässä raha itsessään ei ole arvo, vaan toimintaa motivoivat sosiaalisen arvokkuuden ja avoimuuden päämäärät. Hakkeri haluaa kuulua yhteisöihin, jotka jakavat saman intohimon, luoda jotakin tälle yhteisölle arvokasta sekä saada siitä vertaistensa arvostusta. Avoimuus tarkoittaa, että hakkeri jakaa luovuutensa tuloksen kaikkien käyttöön koeteltavaksi ja edelleenkehitettäväksi. Hakkerietiikan kolmatta keskeistä tasoa, netiikkaa eli ihmisen suhdetta erilaisiin verkostoihin, määrittävät aktiivisuuden ja välittämisen arvot. Aktiivisuus tarkoittaa täyttä sananvapautta verkostoissa toimimisessa, ihmisen yksityisyyden suojaa oman elämäntyylinsä luomiselle sekä passiivisen vastaanottajan sijaan aktiivisen intohimojensa toteuttajan osaa. (Myös Kaplinski puhuu erityisesti sananvapauden ja sanansijan suomisesta niille, jotka kuuluvat periferiaan.) Välittäminen on toisen asemasta itseisarvoisesti huolehtimista, pyrkimystä nostaa verkostoyhteiskunta pois survival-tilasta. Tämä sisältää tavoitteen kaikkien verkostoon mukaanottamisesta, vastaamisen verkostoyhteiskunnan seurauksista pitemmällä aikavälillä sekä survival-rajalle hylättyjen suoran tukemisen. (Edellä mainittu tavoite voidaan nähdä myös kaplinskilaisessa etiikassa.) Hakkeri käyttää omia kykyjään mielikuvituksellisesti, harrastaa itsensä jatkuvaa yllättävää ylittämistä sekä pyrkii antamaan maailmaan arvokkaan uuden panoksen. (Himanen 2001, 125-127.) Tätä Kaplinskikin näyttää ylipäänsä pitävän ihmisen ihanteena puhuessaan perhosen metodin puolesta ja kõik on ime –asenteen omaksumisesta, johon liittyy jokaisen tahon arvon tunnustaminen (siten myös ihmisen oman arvon tunnistaminen ja tunnustaminen) yhteisessä tiedon muodostamisen prosessissa, jossa käytännössä pyritään hahmottamaan niitä vaihtoehtoja, mitä meidän on järkevintä tehdä ennen kuin tiedämme, mikä loppujen lopuksi on järkevä (järkevin) järki (mõistlik mõistus). Kaplinski tuli ajattelijana myös itse toimineeksi kuin hakkerietiikan hakkeri: hän käytti omia kykyjään mielikuvituksellisesti, varsinkin runoudessa; hän harrasti itsensä jatkuvaa yllättävää ylittämistä jatkuvissa pohdinnoissaan, jotka jättivät useimmiten päät auki (usein hän palasikin samojen ongelmien äärelle); ennen kaikkea Kaplinski pyrki jatkuvasti antamaan maailmaan arvokkaan uuden panoksensa, loppuun asti. Ei pidä olla, vaan ajatella, ajatella, ajatella – siitäkin huolimatta, että ajattelulla on omat rajoituksensa, joista Kaplinski erityisesti pysyi tietoisena, kautta linjan. Erityisesti ajattelun ongelmien pohtiminen yhä uudelleen kuului Kaplinskin ajattelun ytimeen. Hä oli ajattelun ajattelija. Hän tiedosti jatkuvasti ajatteluapparaattimme puutteellisuuden ja muistutti siitä. Kuitenkin, pitämällä mielessämme nuo ajatteluun liittyvät utuiset kohdat, jota Kaplinski ahkerasti kartoitti, me voimme omaksua uuden asenteen, kaiken ihmeellisyyden myöntävän asenteen, jolla me - paradoksaalista kyllä - voimme kuin ihmeen kautta ymmärtää maailmaa ja paikkaamme siinä. Niin me voimme myös omaksua myötätunnon ja tiedollisen nöyryyden asenteen, antaa itsellemme ja muille tilaa hengittää.

Katja Syrén