Silkkihansikasetiikka by Katja

Worst Case Scenario eettisenä lähtökohtana - Eettinen herkkyys ja arkipäivän etiikka

Taustaa & johdatusta

Minulla on meneillään varsin erikoinen rojekki, jossa yhdistyy kaksi näennäisesti yhteensopimatonta elementtiä: hyvinvointi ja (coco) elämän Wiheliäisys. Siis mitä yhteistä näillä kahdella asialla voi oikein olla (!?) - Paljonkin! Kuinka yhdistää hyvinvointi ja elämän Wiheliäisys, tilanteessa jossa coco elämä on Wiheliäisys? - Onnistuu!☺Rojekki koostuu 1) Olemassaolon Wiheliäisyyden Ylistyksestä sekä 2) siihen kiinteästi liittyvästä silkkihansikasetiikasta, jonka esittelen tässä osiossa.

Elämänrojekkini on lyhyesti ilmaistuna, hieman ironisesti, Olemassaolon Wiheliäisyyden ylistys, josta kumpuaa erityinen worst case scenario -lähtökohtainen eettinen teoriani, jota kutsun kuvaavasti myös silkkihansikasetiikaksi. Tekemiseni ei ole synkästä aiheestaan huolimatta mitään itkua ja hammastenkiristystä, vaan suhtaudun siihen hieman mustalla suomalaisella sisun marinoimalla huumorilla. On eri asia olla pessimisti kuin negativisti, ja tässä tapauksessa näiden kahden väliin ei voi asettaa yhtäläisyysmerkkiä. Tekemisessäni yhdistyy (pääosin Euroopan) kielet sekä filosofia-milosofia, joka on elämänmakuisuudessaan jotakin enemmän kuin filosofia, kyse on lihaa ja verta olevan ihmisen kokemuksellisesta elämälle uskollisuudesta. Pyrin eri kielten suomien linssien kautta (33 kieltä) kartoittamaan elämän wiheliäisyyden paikat. Kun ne paikat tunnistetaan ja tunnustetaan, niille voidaan jotakin tehdäkin, jotta wiheliäisyyttä voitaisiin vähentää. Kyse kartoittamisessa on tietoisuuden tason nostamisesta, kärsimyksen lähteiden suhteen. Siinä tavoitellaan myös eräänlaista kollektiivisen kärsimystietoisuuden heräämistä ja herkistymistä, jotta voisimme kokea olevamme kanssakärsijöiden kanssa samassa veneessä, yli kieli- ja kulttuurirajojen. Olemassaolon Wiheliäisyyden ylistyksen ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2023 (14-kielinen, 565s.), nimellä HAVUJA, PERKELE! Olemassaolon Wiheliäisyyden ylistys. Ihanan pessimismin käsikirja, osa 1.

Silkkihansikasetiikasta. Eettisenä lähtökohtana Worst case scenario lähtee siitä, että toisen ihmisen mahdollinen tavattoman suuri kärsimystaakka tunnustetaan, näkyipä kärsimyksestä ulospäin mitään tai ei, ja sitten häntä kohdellaan tilanteen vaatimalla tavalla: silkkihansikkain. Koska emme voi tietää toisen kärsimyksistä, worst case scenario -lähtökohtaisuudessa teemme oletuksen, että se saattaa olla tavattoman suuri - niin kuin se usein onkin, mikä tulee ilmi, jos ihminen alkaa puhua kärsimyksenlähteistään. Useimmiten ihminen itsesuojelullisista syistä näyttää toiselle vain selkänsä ja kylkensä, ja siten me emme saa tietää hänen syvimmistä kärsimyksistään, ja ihmisellä onkin täysi oikeus sulkea ne sydämeensä, sillä jokaisella on oikeus oman sisimpänsä salattuuteen, ja sen kunnioitus on sielullista häveliäisyyttä, mutta meillä on kuitenkin niiden salattuudesta huolimatta velvollisuus toiminnassamme ottaa ne huomioon lähtökohtaisesti "mahdollisesti tavattoman suunnattomina", koska se mahdollisuus on aina kuitenkin faktisesti olemassa. Me ikään kuin varmuuden vuoksi oletamme, että toisen kärsimys on tavattoman suuri, jotta varmasti osaisimme kohdella toista riittävän helläkätisesti. Olen itse kohdannut elämässäni varsin paljon murhetta ja vastoinkäymisiä, joten minulla on aiheesta runsaasti kokijantietoa. Hyvänä puolena kaikessa kärsimyksessä on ollut kuitenkin se, että se on varmasti terävöittänyt empatiakykyäni. Toisaalta olen ollut työnikin puolesta varsin monille vuosien saatossa ne kuuntelevat korvat, monenlaista murhetta on ihmisillä sydämellään ollut. Luultavasti kokemukseni ovat olleet osaltaan vaikuttamassa silkkihansikasetiikan vähittäiseen kehkeytymiseen: Sitä on tiedostanut sen, kuinka paljon voikaan ihmisillä olla kaikenlaista murhetta, piinaa ja kamppailua, joka ei näy aina ulospäin, mutta johon meidän tulisi kuitenkin oppia suhtautumaan tilanteen vaatimalla herkkyydellä. Säilytämme Ihmisyytemme vain olemalla Ihmisiä toisillemme. Tervetuloa tutustumaan silkkihansikasetiikkaan!

Me elämme eettisessä tyhjiössä

Kiire, kärsimyksellisyys ja ajattelemattomuus ovat nielaisseet etiikkamme. Eettinen herkkyys on meiltä hukassa. Aikamme kuluu toisaalta oravanpyörässä juoksemisiin, toisaalta itsemme laiminlyömisistä johtuviin potemisiin. Nämä kaksi tekijää, kiire ja kärsimyksellisyys (ja osin näistä johtuva ajattelemattomuus tai ajattelun estyminen ja kaventuminen) uhkaavat viedä meiltä kyvyn eettiseen herkkyyteen. Eettinen herkkyys pitää sisällään hyväntahtoisuuden, oikeanlaisen vilpittömyyden, empatiakyvyn ja oikeanlaisen tunneälyn toiminnan oppaana. Eettiseen herkkyyteen sopii etenkin kaplinskilais-schweitzeriläinen asenne, jossa lähtökohdaksi otetaan kaiken ihmeellisyys (aletaan suhtautua ihmisiin ja asioihin ihmeinä, tyhjentymättöminä, ei-annettuina), henkinen häveliäisyys ja episteeminen nöyryys. Näistä kaikki antavat tilaa toiselle sekä avaavat ovea todelliselle toisen ymmärtämiselle, tai vähintäänkin vilpittömälle halulle ymmärtää. Eettisesti herkistynyt astuu pois oman itsensä keskiöstä ja tunnustaa toisen tasaväkisenä kanssakärsijänä pitäen jatkuvasti mielessään sen, kuinka toisen kärsimystaakka saattaa olla arvaamattoman suuri, ja tämä mielessään kohtelee toista tilanteen vaatimalla tahdikkuudella, ts. hyväntahtoisuudella ja oikeanlaisella vilpittömyydellä sekä tiedollisella nöyryydellä, kuin silkkihansikkain. Siten, voidaan puhua silkkihansikasetiikasta.

Etiikka oppiaineena puuttuu liian monista kouluista, vaikka kanssakäyminenhän on kaiken muun perusta, mitä ilman mistään ei voi tulla mitään. Mitä hyötyä meidän on osata kaikki vieraiden kielten finessit, matematiikan yhtälöt ja logiikan kaavat, jos me samaan aikaan lyömme laimin eettisyyteen kasvamisen? Etiikka on muutakin kuin eutanasia- ja aborttikysymyksiä, vaikka nekin tietysti erittäin tärkeitä ovat. Arkipäivän etiikka on tyystin unohdettu, akateemista tasoa myöten. Elätellään kuvitelmaa, että etiikka on jotenkin integroitu opetukseen, ja vaikka ei aivan olisikaan, niin luulotellaan, että sentään opettajat omalla esimerkillään tulevat opettaneeksi etiikkaa. Eivät tule. Ja se johtuu siitä, että välittämiseltä on otettu aika pois. Tämä asia on jopa julkisesti tunnustettu. Jo 2000-luvun alun tutkimukset toivat esiin sen, kuinka opettajat valittelivat ajanpuutetta ja sitä kuinka ei ole aikaa välittää oppilaista riittävässä määrin. Kiire ja hullumainen suorittaminen tulisi kerta kaikkiaan kitkeä paikoista, joihin ne eivät kuulu. Vähintäänkin ihmisten opinahjojen pitäisi olla kiireettömiä paikkoja, ja olisi mielekästä ja tarkoituksenmukaista sovittaa etiikan luentoja juuri niihin - muutakin kuin kristillistä etiikkaa. (Ei vikaa siinä, että kristillistä etiikkaa tarjotaan, mutta pitää kyetä tarjoamaan sen lisäksi muutakin.) En tarkoita etiikalla kaikkia hienoja teorioita, vaikka niillekin on varmasti aikansa ja paikkansa, vaan ihan arkipäivän etiikkaa, joka on nyttemmin hullunkurisesti ripoteltuna pitkin eettisiä teorioita. Meidän tulisi palata etiikan juurille ja kysyä: Mitä etiikka loppujen lopuksi tarkoittaa, jokapäiväisen elämän kannalta? Tämä teksti pyrkii osaltaan vastaamaan tähän kysymykseen. Etiikan pitäisi olla jotakin alati läsnäolevaa, mutta me olemme siirtäneet sen jonkinlaiseksi lumihuippujen filosofiaksi, jolla ei tunnu olevan mitään tekemistä todellisen, jokapäiväisen elämämme kanssa. Eettistä herkkyyttä ei omaksuta mitenkään automaattisesti, ilman reflektointia. Reflektointi puolestaan vaatii tietoisuuden heräämistä ja aikaa. Ajatus on ajan tulos, niin kuin suomen kieli osuvasti tulee osoittaneeksi. (Sana ajatus tosiaankin juontuu sanasta aika, genetiivijuurestaan aja-. )

Pessimismi etiikan perusteltuna lähtökohtana

Etiikkani ammentaa kaplinskilaisesta kaikki on ihmettä -asenteesta, jonka mukaan maailmassa vallitsee aina viimekätinen salattuus. Kaikki on ihmettä -asenteessa mystisyys jätetään voimaan. Toisaalta kaikki on ihmettä -asenne pitää sisällään kunnioittamisen ajatuksen. Silkkihansikasetiikkani, jonka mukaan kanssakäymisen perustaksi tulisi ottaa lähtökohtainen, oletettu worst case scenario toisen ihmisen kärsimyksen määrästä, ilmentää suoraan kaiken ihmeellisyyden asennetta eettisessä mielessä. Me kohtaamme toisen kärsivän ihmisen kärsivinä, olemme aina molemmat todellisuuteen törmänneisyyden tilassa, ja tämä tulisi ottaa huomioon kaikessa kanssakäymisessä. Kun pidämme tämän tosiasian mielessä, osaamme suhtautua toiseen kulloinkin oikealla herkkyydellä. Toisen kärsimys on kuitenkin aina jotakin sellaista, mihin meillä ei ole suoraa pääsyä. Tämän takia se jää meiltä helposti huomaamatta.

Minulla on aina ollut herkkä silmä näkemään todellisuuden synkeät puolet. Ajattelen, että se on arvokas lisä kaikkeen todellisuuden hahmotukseen. Pessimismi ei suinkaan ole aina merkki depressiosta, niin kuin usein ajatellaan, vaan inhorealismista, jota liian usein halutaan asenteena vältellä. Sitä voidaan luonnehtia myös realiteettiterapiaksi. Kyse on halusta kohdata todellisuus kokonaisena, kaikkine puolineen. Tapa, kuinka todellisuus nähdään (optimistisesti tai pessimistisesti) kumpuaa mielestäni maailmankokemuksemme muokkaamasta uskomusrakenteesta ja siihen liittyvistä positiivisista tai negatiivisista arvioista ja niiden herättämistä tunteista. Synkkää, pessimististä maailmantarkastelutapaa ja tulevaisuuteen suhtautumistapaa pidetään yleensä pikemminkin valitettavana mielentilana kuin selkeänä ja punnittuna kantana olemassaoloon. Pessimistiä pidetään synkistelijänä, raskasmielisenä ilonpilaajana, jota täytyy piristää kemiallisesti tai terapian avulla sekä vakuuttaa hänet siitä, että optimismi on oikea suhtautumistapa. Pessimisteistä puhuttaessa viitataan helposti heidän mahdollisiin mielenterveydellisiin ongelmiinsa ja syytä pessimistisyyteen haetaan niistä ennemmin kuin oltaisiin valmiita myöntämään, että maailma todellisuudessa antaa hyvinkin aihetta nähdä se juuri niin mustana kuin minä he sen näkevät. Pessimisti uskaltaa törmätä todellisuuteen. Optimisti puolestaan pyrkii osoittamaan pessimistin näkökannan perusteettomaksi korostamalla maailmassa ilmeneviä hyviä asioita.

Voi hyvinkin olla aivan totta, että tunnetila on usein syynä siihen, että maailma nähdään mustana, mutta aivan yhtä hyvin voidaan osoittaa tilanteita, joissa todellisuus todellisuudessa antaa aihetta nähdä se mustana (Silmiinpistävin esimerkki on mielestäni Auschwitzin tapahtumat. Auschwitzia ei yksinkertaisesti voi selittää mitenkään "parhain päin".). Vaikka ihmisen maailma värjäytyykin tunteiden silmälasien takia, ei se anna todellisuudelle oikeutta olla minkälainen tahansa. Me syytämme havainnoitsijaa pessimistisyydestä, vaikka maailma antaisikin todellisuudessa aihetta negatiiviseen todellisuuden arvotukseen. Pessimistiä syytetään helposti yliyleistämisestä, mutta minä kysyn: Montako kertaa pitää sattua, ennen kuin voi sanoa olevansa oikeassa eikä yliyleistä? On hyvin todennäköistä, että jokaisen päivän aikana sentään edes joku asia menee pieleen.Ylipäänsä, kun sattuu, miksi me emme saisi avoimesti tuntea ja näyttää negatiivisia tunteita, jos maailma on niin ikävä paikka, että se "oikeuttaa" ikävät tunteemme? Miksi meidän pitäisi lisätä olemassaolontaakkaamme näyttelemällä jatkuvasti iloista, kun todellisuudessa olemme apeita todellisuuteen törmäyksen jäljiltä? En voi kuvitella tätä raskaampaa olemassaolontaakkaa: olla surullinen, mutta ei saada näyttää sitä ulospäin, vaan on teeskenneltävä iloista! Nykyisin puhutaan toksisesta optimismista. Tällöin on teeskenneltävä, että kaikki on parhain päin, vaikka mikään ei olisi hyvin. Mutta minä sanon teille: Negatiivisiksi arvotetut tunteemme ovat aiheellisia. Maailma on murheenlaakso (eikä vain masentuneiden ihmisten mielestä - vaikka kaikkia niitä, jotka maailmaa murheenlaaksoksi kutsuvat, halutaankin helposti pitää vähintäänkin masentuneina), joten miksi meidän pitäisi maalata kasvoillemme hymy ja ostaa pirteyttä kahvikuppeina ja pillereinä?

Pessimistiä pidetään nurjana ja hivenen sopeutumattomana, suorastaan moraalittomana, kyseenalaistaahan hän valoisan tulevaisuuden. Normin mukaan meidän on vaalittava toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. On olemassa optimismin ammattilaisia, jotka elävät siitä, että he yrittävät vakuuttaa meidät siitä, että kaikki muuttuu paremmaksi, kunhan meillä vain on oikea asenne. Optimismi on vallallaoleva ja suositeltava asenne – ja kenties myös luonnollinen asenne, tai ainakin jotenkin luonnollisena pidetty.

Yltiöoptimismi voi kuitenkin olla jopa vaarallista. Vaikka optimismin ajateltaisiin olevan hieno ominaisuus, rajansa kaikella. Liian valoisasti maailmaa tarkasteleva saattaa menettää todellisuudentajunsa. Maailmassa on pahoja ja kurjia asioita, joita ei pidä poisselittää, varsinkaan jos niihin halutaan saada korjausta, kuten sota, kärsimys ja nälänhätä. Eikä todellisuutta pääse loputtomiin pakoon kukaan, ellei ole samalla valmis menettämään mielenterveyttään.

Ihminen ajattelee aina tunteesta käsin, mikä värjää kaikkea hahmottamistamme. Tunteesta ei voi astua ulos. Depressiossa ihminen näkee todellisuuden toki toisin kuin rakastuneena, mutta tunne ei valehtele. Depressiivisen realismin mukaan ihmisillä, joilla on depressio, on totuudenmukaisempi käsitys todellisuudesta kuin ei-depressiivisillä, jotka katsovat todellisuutta jossain määrin ruusunpunaisten lasien läpi. Todellisuus on sellainen, millaiseksi me sen tunnemme. Tunnetta ei voi poisselittää, eikä sitä mielestäni pitäisikään poisselittää. En ajattele, että optimistit suorastaan väärässä olisivat, he vain näkevät todellisuudesta eri puolia kuin pessimistit. Optimistit ja pessimistit ikään kuin poimivat todellisuudesta eri asioita. Toisaalta, vastoin yleistä käsitystä, pessimismin ei suinkaan tarvitse olla synkkää, vaan pessimistilläkin voi hyvinkin olla pilke silmäkulmassa.

Peruspessimistissä on jotain aitoa ja vilpitöntä kuin ruisleivässä ja kirnupiimässä, luonnehtivat Kaski & Nevalainen teoksessaan Pessimisti ei pety (2011). Pessimistit kuvaavat asioita niiden oikeilla nimillä kaunistelematta, kirosanojakaan ei aina säästellä, sillä on varmaa, että perkeleellä on paikkansa olemassaolontunnussamme! Silkasta uskollisuudesta todellisuutta kohtaan: Käyttäkäämme sitä, kun siihen on aihetta! Pessimismi on tunnemyönnön filosofiaa! Kun suomalainen tapaa suomalaisen, inhorealistisimmat sanovat kuulumisia kysyttäessä, että eipä tässä kurjuutta kummempaa kuulu. Jos kaikki menee vastoin odotuksia paremmin kuin voisi kuvitella, inhorealistisimmat virkkovat: No eipä tässä paskempaa. Ihmisen ajattelukyky on päivällä eri kuin yöllä. Tarvitsemme myös yöllisiä ajattelijoita, jos ei muuhun, niin täydentämään päiväaikaista vähäjärkistä yltiöoptimismia. Ne, jotka eivät koskaan ajattele öisin, jättävät tuntematta puolet itsestään, oman yöpuolensa. Yö paljastaa meille toisenlaisen todellisuuden, päivätodellisuuden varjopuolen, jota moni välttää kaikin keinoin näkemästä. Pessimisti tuo raikasta realismia myönteisyyden täyttämään pilvilinnayhteiskuntaan ollen tärkeä vastavoima myönteisismille, jossa halutaan väittää, että kaikella on jokin myönteinen tarkoitus – oli tai ei. Italialainen taloustieteilijä Vilfredo Pareto puhuu luonnonlaki 80/20:stä. Jotkut syntyvät onnellisten tähtien alla, toiset eivät. Toinen saa kantaakseen enemmän kuin toinen. Toisilla elämä kulkee enemmän kärsimysten kautta kuin toisilla. Luonnonlaki 80/20 toteutuu joka tapauksessa. Pareton periaatteen mukaan 20% on rikkaita ja 80% säilyy köyhänä; 20% tekee työt, 80% ei; 20% hyötyy tehdyistä hyvistä töistä, 80% ei; 20% tehdyistä ponnisteluista ylipäätään hyödyttää, 80% on epäolennaisuuksia. Kaikki ihmisen elämässä ja luonnon kiertokulussa voidaan siis hahmottaa 80/20. Se, jos mikä, on todella epäreilua. Tätä taustaa vasten tuntuu varsin perustellulta sanoa, että on ihmisen suoranainen perusoikeus olla tyytymätön!

Rajansa ylittänyt pessimisti onnistuu kyynisyydellään viemään ilon jopa kyynisyydestä. Hänestä tulee pahimmillaan suoranainen ankeuttaja. Liian pitkälle mennyt pessimisti heittää kaiken pois. Hän ei välttämättä tee sitä tietoisesti, vaan tiedostamattaan ja tahattomasti, lapsi menee puolivahingossa pesuveden mukana. Masennus (ja/tai negativismi) on ikään kuin "liian pitkälle vietyä" pessimismiä, jolloin ei kyetä enää ollenkaan tunnistamaan asioista niiden mitään hyviä puolia. Se on ikään kuin liian mustaa pessimismiä, siten osittain perusteetonta pessimismiä.

Yltiöpessimistin vastakohta on naminamiguru, ihminen, joka on innoissaan innoissaan olemisen vuoksi. Kyse on ihmisestä, joka kieltää elämän realiteetit, ihmisestä, joka on kuuntelevinaan muttei oikeasti kuuntele. Naminamiguru näkee kaikessa mahdollisuuksia, vaikka niitä ei oikeasti olisi. Hän edustaa myönteisismiä, jonka mukaan elämä on silkkaa hyvää, onnistumista ja haasteista nauttimista eikä sisällä epäoikeudenmukaisuutta, pahuutta tai raadollisuutta. Esimerkiksi jotkut valmennusammattilaiset ja coachaajat edustavat naminamiguruja. Naminami on jotain ihmeellistä, ihanaa ja uutta, jota ilman ei voi elää. Guruus taas viittaa siihen, että kyseistä asiantuntijaa pidetään korkea-arvoisempana kuin ihmistä yleensä – melkein kuin Jumalasta seuraavana. Naminamiguruuteen näyttää kuuluvan ihmisen kärsimyksen poisselittäminen, mistä johtuen se ei voi toimia etiikan lähtökohtana. Jo sen vuoksi kyse on nähdäkseni eräästä toksisen optimismin muodosta.

On vaikea sanoa, milloin musta pessimismi muuttuu liian mustaksi, niin mustaksi että sitä voidaan pitää jo perusteettomana. Vaikuttaa siltä, että masennus ei ole tahdonalaista, vaan sillä on ikään kuin oma tahto. Masennus on taudeista merkillisin siinä, että kaikista muista taudeista ihminen haluaa ikään kuin automaattisesti parantua, mutta masentunut ihminen ei pysty tahtomaan edes parantumistaan. Masentuneen sisäinen syke on niin sammuneessa tilassa, että se ei enää kykene työntämään ihmistä liikkeelle. Parista suomen sukukielestä löytyy varsin kuvaavat sanat tarkoittamaan masennustilaa: Meänkielessä masentuneesta käytetään sanaa lamanen ja livvin kielessä masennuksesta puhutaan osuvasti lamatilana. Se on kuin doldrum, täydellinen pysähtyneisyyden tila. (Doldrum on merialue, lähellä päiväntasaajaa, jossa on usein hyvin vähän tai ei lainkaan tuulta, mikä tarkoittaa sitä, että laivat voivat jäädä sinne pitkäksi aikaan jumiin.) Se pessimismi, jota minä tarjoan etiikan lähtökohdaksi, on luonteeltaan rakentavaa pessimismiä, jossa pyritään hahmottamaan epäkohdat, jotta niihin voitaisiin tarttua. Eettisessä mielessä se on kanssaihmisen kärsimyksen huomaamista ja siihen oikealla tavalla reagoimista. Worst case scenariossa oletetaan pahinta, jotta voidaan sitten tarjota parhainta ja tarkoituksenmukaisinta, eettisessä mielessä. Kyse on aktiivisesta pessimismistä, jossa epäkohtien tiedostamisen kautta pyritään parantamaan olosuhteita. Siten, pessimismi ei suinkaan aina mitenkään automaattisesti käänny masennukseksi tai edes masennuksentapaiseksi. Kun tunnistetaan ja tunnustetaan kaikki mahdolliset kärsimyksen paikat, voidaan oppia myös lievittämään omaa ja toisen kärsimystä omaksumalla oikea suhtautumistapa niin itseen (puhutaan itsemyötätunnosta) kuin kanssakärsijään.

Eettisesti erityisen herkkä ottaa eettisen asennoitumisensa oletusarvoksi worst case scenario –lähtökohdan. Tällöin oletetaan tiedetyksi, että kukin ihminen elää-on jatkuvasti suurissa-pienissä suruissa-huolissa, jotka kehystävät hänen koko olemistaan luoden sille kolkon varjon. Worst case scenario -lähtökohtaan nojautuva eettinen toimija pitää tietoisuudessaan mahdollisuuden siitä, että hänen kohtaamallaan ihmisellä on mahdollisesti vakavia murheita ja kohtelee häntä sillä herkkyydellä, jolla hän kohtelisi tätä esimerkiksi silloin, kun tätä on kohdannut mitä vakavin katastrofi, kuten läheisimmän ihmisen kuolema. Me emme useinkaan voi tietää sitä taakkaa, mitä toinen kantaa, mutta me voimme tulla tietoisiksi siitä, että taatusti tuo taakka jonkinlaisena jokaisen harteilla lepää. Sen vuoksi paras metodi lähestyessämme toista on olettaa, että tuo taakka saattaa olla arvaamattoman suuri. Kun me kysymme toiselta Miten menee?, se saa hänet miettimään tolaansa. Pahimmillaan hänen surunsa on syvää, synkkää, mykkää ja kuuroa turtumusta, joka kivettää ihmisen tämän kohdatessa onnettomuuden, joka ylittää hänen kestokykynsä. Kun tuska saavuttaa äärimmäisen rajan, se jähmettää koko sielun ja lamauttaa sen toimintakyvyn. Kun tuska iskee polttavimmin suoraan sisimpäämme, emme pysty tuomaan julki suruamme ja tunteitamme, vaan silloin sielua painavat raskaat ajatukset ja ruumista voimattomuus - tästä syystä koko kysymyksen esittäminen on epäeettinen teko, joka pahimmillaan vain lisää toisen kärsimystä. On aina mahdollista, että ihminen on syvän tuskan tilassa, vaikka emme näe siitä merkkiäkään ulospäin. Lisäksi, totta on, että jo pienikin lääketieteellinen epätasapainotila voi muuttaa ihmisen käyttäytymistä paljonkin – milloin me muka olemme täydessä tasapainossa, täysissä sielun ja ruumiin voimissa, ylipäänsä? Näiden näkökohtien vuoksi meidän tulisi pidättäytyä voinnintiedustelukysymyksen esittämisestä ja tyytyä siihen, että ihminen kertoo meille mitä hän haluaa, omasta aloitteestaan. Me luulottelemme, että voinnintiedustelukysymyksen esittäminen on kohteliasta, mutta useimmiten kyse on todellisuudessa silkasta uteliaisuudesta ja urkkimisesta, jolloin viis veisataan henkisestä häveliäisyydesta, joka antaa toiselle henkisen koskemattomuuden lupauksen. Toiset ihmiset eivät saa olla meille mitään viihtymisen välineitä. Meillä on kumma taipumus unohtaa ihmisyys, unohtaa toisen kärsimyksellisyys, joka voi minä hetkenä tahansa olla arvaamattoman suuri, sivuuttamattoman suuri. Mitä me sitten voimme sanoa Miten menee? -kysymyksen sijaan. No, minä suosisin maltalaisten tapaa ja sanoisin: Kerro. Tämä muotoilu antaa toiselle määrättömästi tilaa ja tilaisuuden kertoa vain ja ainoastaan sen, mitä tämä haluaa aidosti kertoa.

Kielteisiksi koetut tunteet takaavat, että ihminen säilyy hengissä. Ilosta ei hätätilanteessa ole paljon apua. Worst case scenario -oletuksen mukaan toimiva olettaa toisen kokevan mahdollisia hädänhetkiä, ja siten se toimii kuin ponnahduslautana kohti todellista auttamista – herättämänsä myötätunnon kautta. Se on kokonaisvaltaista tunneälyn käyttämistä. Myötätunto on se, mikä ohjaa meitä kohtelemaan toista tarvittavalla herkkyydellä, silkkihansikkain.

"Tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän" – vai eikö sittenkään? Hyväntahtoisuuden ongelmallisuudesta

Kristinuskon kultainen sääntö "Tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän" näyttää olevan universaali ohje. Samankaltainen muotoilu löytyy monen muunkin uskonnon ytimestä. Toinen samantyyppinen muotoilu on: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Suunnilleen sama ajatus, mutta vähän eri tapaan muotoiltuna löytyy: 1) brahmalaisuudesta: Älä tee toiselle mitään sellaista, joka sinulle itsellesi tehtynä aiheuttaisi tuskaa; 2) buddhalaisuudesta: Älä aiheuta toiselle sellaista kipua, jota et itsekään halua kokea; 3) kungfutselaisuudesta: Älä tee toisille mitään sellaista, mitä et haluaisi heidän tekevän sinulle; 4) islamista: Kukaan teistä ei ole tosi uskovainen ennen kuin hän toivoo lähimmäiselleen samaa kuin itselleen; 5) juutalaisuudesta: Älkää tehkö mitään sellaista kanssaihmisillenne, jota ette halua tehtävän itsellenne; 6) taolaisuudesta: Pidä naapurisi saavutuksia kuin omiasi ja hänen tappioitaan kuin omia tappioitasi.

Viime kädessä jokainen on elämässä yksin, tuntee tunteensa, tuskansa ja koko olemisensa joka solullaan yksin. ☹ Siten toiset ihmiset edustavat meille "omaan itseemme eristäytyneille" ikään kuin "olemassaolon naapurijärjestelmää". Olemassaolon naapurijärjestelmä on Emersonin käyttämä termi, jolla hän viittaa kylläkin eläimiin ja kasveihin puhuessaan siitä, kuinka vähän me näistä olemassaolon järjestelmistä tiedämme. Itse laajentaisin Emersonin käyttämää termiä koskemaan myös ihmisiä. Me emme saavuta toista muutoin kuin "oman järjestelmämme antamien silmien kautta". Stanislaw Jerzy Lec kiteyttää oivasti ajatuksen ihmisten keskinäisestä havainnoinnista ja sen näennäisyydestä: Me katsoimme toisiamme silmiin. Minä näin itseni, hän näki itsensä. Sielu ei kunnioita ihmisiä niin kuin se kunnioittaa itseään. Kaikki ihmiset ovat samassa asemassa meihin nähden - nimittäin äärettömän kaukana meistä. ☹

On olemassa paljon hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka vilpittömästi tahtovat toiselle hyvää, mutta usein he tulevat kuitenkin tehneeksi karhunpalveluksia, sillä he erehtyvät pitämään toista liikaa kaltaisenaan, mitä tämä ei olekaan. ☹ Tehdessään toiselle karhunpalveluksen auttaja ei tiedä tai ymmärrä aiheuttavansa vahinkoa. Nimitys karhunpalvelus perustuu Jean de La Fontainen eläinsatuun Karhu ja puutarhuri. Siinä kerrotaan vanhasta miehestä, joka ystävystyy karhun kanssa. Kerran mies nukahtaa puutarhaan, ja kärpäset alkavat pörrätä hänen kasvoillaan. Karhu haluaa häätää ötökät pois ystävänsä kimpusta ja lyö tassullaan sekä kärpäset että miehen kuoliaaksi.

Kaikki ihmiset ovat taipuvaisia olemaan tyranneja, sillä he tahtovat pakottaa toiset omaksumaan heidän ideansa. ☹ Jotkut ihmiset syyllistyvät omien arvojensa pakkosyöttöön. He arvioivat ja arvottavat kaikkea käyttäen mittapuina vain ja ainoastaan omia kallisarvoisia arvojaan. Kaikki niistä poikkeava nähdään huonona ja vääränä. Kun joku toimii heistä eroavalla tavalla, he osoittavat moraalista närkästystä. Heidän arvostelunsa ja vaatimuksensa eivät pysähdy mihinkään, vaan lopulta he pyrkivät puuttumaan jopa kaikkein pienimpiäkin asioita koskeviin tekoihin tai tekemättäjättämisiin - niihinkin, joiden kohdalla on kyse makuasiasta ja joiden ei voida katsoa kuuluvan moraalin piiriin. Tällaisenkin asian he kyllä onnistuvat jollakin tekosyyllä lukemaan moraaliin piiriin kuuluvaksi! Makuasioista ei kuitenkaan pitäisi kiistellä. Tällaisten supermoralistien kohdalla on kyse uskonnollistyyppisestä fundamentalismista, joka haluaa muuttaa kaiken mieleisekseen, ikään kuin rakentaa maailmasta haluamansa kaltaisen harmonisen paratiisin, täysin omilla mielivaltaisillakin ehdoillaan. Tällaiset ihmiset ovat niin vakuuttuneita omien ideoidensa hyvyydestä, että he ottavat annettuna sen, että ne ovat toistenkin mielestä hyviä. He syyllistyvät siihen, että he näkevät liikaa itsensä toisessa. Minun hyvä ei ole suinkaan aina sinun hyvä. Tämä koituu kultaisen säännön alituiseksi kompastuskiveksi, niin hyvä kuin sääntö muutoin hengeltään olisikin! ☹ Tämän vuoksi toisen tilannetta arvioitaessa pitäisikin osata ottaa etäisyyttä omaan itseen ja antaa aidosti toiselle mahdollisuus ilmaista, mitä tämä haluaa. It's different strokes for different folks – eri ihmiset pitävät eri asioista. Lisäksi tilannetta mutkistaa vielä sekin, että usein ihminen ei aina itsekään tiedä, mitä hän haluaa. Heideggeriläisittäin voitaisiin sanoa, että kanssaihmiseen suhtautuessamme meidän tulisi pyrkiä saattamaan näkyviin näyttäytyvä kuten se itse itsestään lähtien haluaa näyttäytyä. Näen Søren Kierkegaardin sivuavan eräässä satiirisessa kirjoitelmassaan tätä eettiseksi kompastuskiveksi muodostuvaa hyvän tahdon ongelmaa:

Mitä sanoo palopäällikkö?

Kun ihmisellä on jokin todellinen päämäärä, johon hän vakavasti pyrkii, ja toiset ottavat tehtäväkseen vastustaa, haitata, vahingoittaa hänen asiaansa, ymmärrämme ilman muuta, että hänen on ryhdyttävä toimiin noita vihollisiaan vastaan. Mutta että on olemassa hyvää tarkoittavaa myötämielisyyttä, kenties vastustusta paljon vaarallisempaa, joka on omiaan estämään tavoitteiden toteutumisen, sitä ei ole yhtä helppo huomata.

Kun ihminen äkkiä sairastuu, rientävät hyvää tarkoittavat lähimmäiset kiireesti apuun: yksi ehdottaa sitä, toinen tätä; jos jokaisen ohjeita kuuntelisi, sairas menehtyisi varmasti, jo yhdenkin neuvot voivat osoittautua kyllin vaarallisiksi. Ja vaikka näiden hyväntahtoisten ohjeita ei noudatetakaan, he saattavat aiheuttaa vahinkoa pelkällä kiireisellä, hämmentyneellä läsnäolollaan pyöriessään lääkärin jaloissa.

Samanlaista on tulipalon sattuessa. Tuskin on palohälytys kuulunut, kun jo paikalle ryntää joukko kilttejä, sydämellisiä, osaaottavia, avuliaita ihmisiä, yhdellä kädessään kiulu, toisella kulho, kolmannella peräruisku ja kellä mitäkin; ja kaikki ovat kilttejä, sydämellisiä, osaaottavia, avuliaita ihmisiä, jotka niin kovin mielellään tahtoisivat auttaa sammutustyössä.

Mutta mitä sanoo palopäällikkö? Palopäällikkö – joka muutoin on hyvin miellyttävä ja sivistynyt mies, mutta tulipalon sattuessa paha suustaan – hän sanoo tai pikemminkin ulvoo: 'Painukaa helvettiin kiuluinenne ja peräruiskuinenne.' Silloin nuo hyvää tarkoittavat loukkaantuvat, pitävät kovin sopimattomana sitä, että heitä tuolla tavoin kohdellaan ja vaativat kunnioittavampaa käytöstä. Mutta mitä sanoo palopäällikkö? Niin, palopäällikkö on muutoin hyvin miellyttävä ja sivistynyt mies, joka osaa kohdella kutakin arvonsa mukaan, mutta tulipalon sattuessa hän on toisenlainen. Hän sanoo: 'Missä helvetissä poliisi kuppaa!' Ja kun poliisit tulevat, hän sanoo heille:'Viekää pois täältä nuo kirotut tyypit kiuluineen ja peräruiskuineen, ja elleivät he lähde hyvällä, niin antakaa pampusta. Ajakaa heidät tiehensä, että pääsemme palopaikalle!'

Palopaikalla on siis ajattelutapa aivan toinen kuin rauhallisessa arkielämässä. Se, mikä rauhallisessa arkielämässä mieluusti hyväksytään, suopea, säädyllinen hyväntahtoisuus, palkitaan palopaikalla karkeuksin ja lopulta pampuniskuin.

Ja se on aivan oikein. Sillä tulipalossa on tosi kyseessä; ja kun on tosi kyseessä, ei säädyllinen hyväntahtoisuus riitä. Tilanteen vakavuus säätää aivan toisenlaisen lain: joko – tai. Joko olet se, joka osaa tehdä jotakin ja jolla todella on paikalla jotain tekemistä, tai et ole, ja silloin tilanteen vakavuus vaatii, että poistut paikalta. Jollet itse sitä ymmärrä, antaa palopäällikkö poliisin ajaa sen kalloosi. Ja se voikin tehdä hyvää, auttaa ehkä suhtautumaan tilanteeseen vakavasti, kuten tulipaloon tulee. (Kierkegaard Øieblikket-lehdessä 23.8.1855)

Nietzsche valittaa teoksessaan Ecce Homo niin ikään hyvän tahdon ongelmallisuutta:

Jos minua kohtaan onkin tehty kaikenlaista pientä ja suurta vääryyttä, ei tähän syynä ole ollut 'tahto', kaikkein vähiten paha tahto: enemmänkin minun pitäisi - - valittaa hyvästä tahdosta, joka ei olekaan tuonut minulle suinkaan vähän onnettomuutta...Kokemukseni antavat minulle oikeuden epäluuloon ylipäänsäkin niin sanottuja ' epäitsekkäitä' vaikuttimia ja koko tuota hyviin neuvoihin ja tekoihin alituiseen valmista 'lähimmäisenrakkautta' kohtaan.

Helvetin eri tasoja ei koeta vain kuoleman jälkeen, vaan tässä ja nyt. Helvetti on täällä, ja me itse osallistumme sen luomiseen. Toiset tahtoen, toiset tahtomattaan. Jotain pirullista on siinä, että jopa hyväntahtoiset ihmiset tulevat toisinaan - paradoksaalista kyllä! - jopa silkalla hyväntahtoisuudellaan - luoneeksi kanssaihmiselle helvetin. ☹ Jo luonteemme perusteella, täysin tahtomattamme, olemme joillekin helvetti, joillekin taivas. Ainakin jos olemme sataprosenttisella vilpittömyydellä oma itsemme. Muutamille ihmisille ovat ilonhetkiä ne minuutit, jotka olemme heidän seurassaan, kun taas ne samaiset minuutit saattavat olla meille silkkaa piinaa, elleivät suoranaista sosiaalista helvettiä. Schopenhauer luonnehtii joidenkin ihmisten koituvan ihan vain luonteensa perusteella toisilleen tahtomattaankin piinaksi. Salaperäinen henkilökemia ohjaa suhteitamme. Etiikassa on kiteytettynä kyse siitä, että henkilökemia pyritään ikään kuin ylittämään: kohtelemaan toista niin kuin oikein on, omista antipatioistamme välittämättä. Yksi rakastaa toista, toinen rakastaa toista, harva toisiansa. Kuinka tästä maailmasta saadaan vähemmän viheliäinen! Välistä livahtaa mieleen Aldous Huxleyn esittämä ajatus: Ehkä Maa onkin jonkin muun planeetan Helvetti. Kaikki on jatkuvasti ulottuvillamme, mutta kuitenkaan emme ylety maailman hyvyyksiin. Emme vaikka kuinka! Vaikka kuinka! Emmekä sittenkään. Niin lähellä mutta niin kaukana. Ikuinen kangastus ulottumattomissamme. ☹ "We all just want to be loved." - But only by the right person, may I add. Being loved by the wrong person - that is nothing less than Hell. (KS)

Meillä on tarve "kotoistaa" ympäristöämme. Osa tätä kotoistamisen projektia on lupa valita ne ihmiset, joiden kanssa olemme tekemisissä. Me pyrimme kohti ns. sulosopua, äärimmäistä harmonian tilaa kanssaihmistemme kanssa. Me joudumme kuitenkin kanssakäymisiin myös sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa meillä ei ollenkaan synkkaa. Kyseessä on pirullinen ilmiö nimeltä linked lives (todellisuudelle uskollinen kun olen, käytän usein termiä muodossa: The curse of linked lives...): Elämäämme on aina linkittyneenä myös sellaisia ihmisiä, joita me emme voi valita, kuten kollegat, sukulaiset, asiakkaat, lähikaupan myyjät, vain muutaman esimerkin mainitakseni. Eettinen haasteemme on säilyttää myös näiden ihmisten kanssa hyväntahtoinen, oikealla tavalla vilpitön, empaattinen asenne. Schopenhauer antaa meille hyvän eettisen perusohjeen: Älä loukkaa ketään, vaan auta toisia voimiesi mukaan. Jotta me kykenisimme suhtautumaan toiseen tarpeellisella eettisellä herkkyydellä, meidän tulee pysyttäytyä tietoisina toisen kärsimystaakasta, joka saattaa olla arvaamattoman suuri, sillä me emme aina näe siitä merkkejä ulospäin. Vain silloin me onnistumme näkemään toisen huonon käytöksen taakse, ja löytämään kykymme osoittaa empatiaa häntä kohtaan. Tällöin me kykenemme uuden, eettisen, näkökykymme ansiosta suhtautumaan häneen kanssakärsijänä, schopenhauerilaisittain ilmaistuna: compagnon de misères.

Meidän tulee antaa toiselle tilaa ja lakata kuvittelemasta, että me tiedämme aina (kuin automaattisesti) paremmin kuin toinen, mikä tälle on hyväksi. Meidän on annettava mahdollisuus toiselle ilmaista omaa mysteeriään. Kaplinski puhuessaan kõik on ju ime (kaikkihan on ihmettä) ja kõik on imelik (kaikki on ihmeellistä)- mysteerin myöntävästä asenteesta teoksessaan Usk on uskmatus näyttää tulevan ideallaan lähelle Iris Murdochin epäitsekkäistämisen (Unselfing) ajatusta.

Elada eemal elust, elada eemal maailmast, elada eemal endast. Pole vaja olla kaugel, olla ära, aitab sellestki, kui eemaldud endast küünevõrra, karvavõrra. Eemaldud oma maailma keskpunktist ja Jumal tuleb tagasi maailma, maailm saab taas jumalikuks, imelikuks.

Elää etäämmällä elämästä, elää etäämmällä maailmasta, elää etäämmällä itsestä. Ei ole tarpeen olla kaukana, olla pois, sekin riittää, kun etäännyt itsestäsi pikkuruisenkin, karvan verrankin. Etäännyt maailmasi keskipisteestä ja Jumala tulee takaisin maailmaan, maailma tulee taas jumalalliseksi*, ihmeelliseksi. (KS) (*jumalik: merkitys myös: suurenmoinen, ihana.)

Vakaumus-käsitys (tõdemus), että kaikki on ihmettä, sisältää myös persoonan rajojen liikuttamista, niiden rajojen ylittämistä. Kun me käsitämme, että kaikki on ihmeellistä, me oivallamme, että yksikään asia ei ole ihmeellisempi kuin toiset ja meillä ei ole perustetta eikä oikeutta korvata yhtäkään asiaa toisella. Kunnioittava uteliaisuus antaa meille näkemisen, kuulemisen ja osalliseksi pääsemisen riemun, joka huipentuu ihmetyksessä, vakaumuksessa, että kaikki on ihmeellistä ja ihme. Tämä tunne ilmoittaa meille, että me olemme tehneet sovinnon (leppida = leppyä, sopia, tehdä sopimus t. sovinto, sopeutua, suostua, tyytyä, lyödä vetoa)

maailman kanssa – kenties silloin maailmakin kerran tekee sovinnon meidän kanssamme. ☺ Kaplinskin kõik on ime -asenteen taustalla on Albert Schweitzerin käsite Ehrfurcht vor dem Leben (elämän kunnioitus, lit. kunnioitus elämän edessä; tässä kohdin kirjaimellinen käännös tuo meitä ehkä idean henkeä lähimmäksi, kyse on kuin polvistumisesta elämän edessä, sen ehdottomasta ja absoluuttisesta kunnioituksesta). Tulkintani mukaan kaplinskilaisen filosofian voidaan sanoa olevan ymmärtämiseen pyrkivää filosofiaa tai jonkin muun filosofiaa, jotka viittaavat suunnilleen samaan asiaan: tilan antamiseen Toiselle ja Toiseudelle, niin pitkälle Toisen omilla ehdoilla kuin vain suinkin mahdollista. Filosofian on täytynyt alkaa ihailusta, ihmettelystä. (Vrt. Emerson: Viisauden muuttumaton merkki on ihmeellisyyden näkeminen aivan tavanomaisissa asioissa. Sokeille silmille tavanomaiset asiat näyttävät kaikki yhtä mitäänsanomattomilta.) Ihmettely on ihmeen tuntemista, ihmeellisyyden ymmärtämistä. Se merkitsee käsitystä siitä, että kaikki on ihmettä, kaikki on ihmeellistä, kaikki on jotakin muuta, elävää ja virtaavaa. Ihmisen on oltava avoin ja "tyhjä" tälle asenteelle. Se tarkoittaa eräänlaista todellisuuden silmästä silmään katsomista ilman huntua sekä avoimuutta todellisuudelle sellaisena kuin se itse haluaa ilmetä (vrt. Husserl: "Asioihin itseensä"). Tämä puolestaan edellyttää ihmiseltä pelottomuutta sekä omista ennakkoluuloistaan tietoiseksi tulemista ja niiden kyseenalaistamista, mihin ehkä harva on valmis. Itsensä unohtamisen yhteydessä esille tuodut usko (jonka osa esim. ennakkoluulot ovat) ja unohdus ovat niitä suhtautumistapoja, jotka riistävät meiltä tunteen maailman ihmeellisyydestä:

Eesti keeles on ilus väljend ta on ennast täis. Nii kristluses, islamis, buddhismis kui taoismis on keskne ju tühjaks saamine, see, et ei oldaks ennast täis, vaid tehtaks endas ruumi ka millelegi muule. (Vrt. englannin idiomi: she is full of her own importance; livvin kielessä: iččietäüzi)

Viron kielessä on kaunis ilmaus ta on ennast täis [hän on itseään täynnä]. Niin kristinuskossa, islamissa, buddhalaisuudessa kuin taolaisuudessakin on keskeistä tulla tyhjäksi, se, että ei oltaisi itseä täynnä, vaan tehtäisiin itsessä tilaa myös jollekin muulle. (KS)

Eksistentialismin tavoin niin murdochilaisen kuin kaplinskilaisenkin katsomustavan voi mieltää uskonnolliseksi elämänkatsomukseksi, vaikka niihin ei sisälly uskoa Jumalaan, persoonalliseen, luovaan kosmiseen voimaan tai kuolemanjälkeiseen elämään, sillä kaikkiin edellä mainittuihin katsomustapoihin näyttää liittyvän uskonnollissävytteinen kokemus olemassaolon mysteeristä. Ihmisen ei tarvitse välttämättä kokea todellisuutta absurdiksi vaan hän voi hartautta tuntien ihmetellä maailmaa ja omaa tietoista olemassaoloaan ja rakastaa elämää sen kaikessa epätäydellisyydessä. Elämää voi rakastaa nimenomaan sen käsittämättömyyden vuoksi, vain siksi että elämää on. Vrt. Emerson: Etiikka ja uskonto poikkeavat toisistaan siinä, että edellinen on inhimillistä ja jälkimmäinen jumalallista alkuperää oleva velvollisuuksien järjestelmä. Tosiasiassa ne liittyvät saumattomasti yhteen. Emerson näkee, että nämä molemmat velvollisuuksien järjestelmät pitävät luontoa toisarvoisena. Jos näin onkin, uskon, että voimme tehdä parannuksen ja sisällyttää luonnon arvostamisen velvollisuuksiemme järjestelmiin. Tällaista järjestelmää voisimme nimittää kaplinskilaiseksi kategoriseksi imperatiiviksi, joka voidaan muotoilla: Toimi aina niin, että kohtelet elämää itsessään päämääränä, etkä koskaan pelkkänä välineenä. Sanaan elämä kaplinskilaisittain (emersonilaisittainkin ehkä) ymmärrettynä kuuluu niin luonto kuin ihminenkin osana luontoa.

Immanuel Kant vaati, että moraalin on perustuttava ehdottomaan, aina ja kaikkialla pätevään normistoon, joka yksiselitteisesti erottaa oikean väärästä. Kategorisen imperatiivin mukaan kaikissa moraalisissa valinnoissa on noudatettava periaatteita, joiden soisi yleistyvän jokaista sitoviksi moraalisäännöiksi. Kant painotti sosiaalisessa vuorovaikutuksessa sitä, että toisia ihmisiä tulee aina käsitellä päämääränä sinänsä eikä välineenä jonkin asian hankkimiseen. Hegelin mielestä me tarvitsemme kategorisen imperatiivin lisäksi omantunnon ja vakaumuksen. Iris Murdoch lähestyy tässä kohdin Kantia. Iris Murdoch tekisi ehkä edellä mainittuun kategoriseen imperatiiviin vielä lisäyksen: Kohtele ihmistä aina ottaen huomioon hänen tunteensa ja empatisoi häntä. Minä lisäisin vielä edelliseen, että eettisesti erityisen herkkä ottaa eettisen asennoitumisensa oletusarvoksi worst case scenario –lähtökohdan. Käsittelen tätä teemaa lähemmin myöhemmin tässä tekstissä.

Dostojevski uskoi, että jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua. Ihmiselle jää täysi vapaus valita arvonsa keneltäkään kysymättä. Jos ihminen luopuu uskosta Jumalaan, jonka valvovan silmän alla hän elää, hän langettaa oman moraalisen kuolemantuomionsa. Iris Murdoch puolestaan uskoi, että Jumalaa ei tarvita, vaan ihminen (ihmisessä asuva hyvyys) voi toimia itsensä auktoriteettinä. Murdoch ajattelee, että sellaiset käsitteet kuten hyvä ja paha, vapaus ja onnellisuus ovat metafyysisiä. Nämä käsitteet löytyvät jo ikään kuin varastoituina meistä jokaisesta. Jokaista meistä on siunattu vaistomaisella filosofisella taustalla (instinctive philosophical background), mikä tarkoittaa sitä, että riippumatta siitä, millainen tausta meillä on tai millaisissa olosuhteissa elämme tai kuinka me todellisuudessa toimimme, meillä on ainakin jonkinlainen metafyysinen ymmärrys esimerkiksi hyvän ja pahan käsitteistä. Murdoch käytti Platonin metafysiikkaa luodakseen "teologian ilman Jumalaa" (= a theology without God; metaphysics as a guide to morals). Murdoch pyrki ratkaisemaan moraalisuuden ongelman maailmassa, jossa Jumalan ei oleteta olevan olemassa. Moraalisuuteen ei tarvita välttämättä Jumalaa. Murdochin mukaan me voimme säilyttää uskonnon sisältämät arvaamattoman kallisarvoiset metafyysiset käsitteet, kuten hyvä, epäitsekkyys, anteeksiantavaisuus ja niin edelleen samalla kun hankkiudumme eroon uskonnon epäilyttävämmistä osista.

Tehkäämme matka ilmenevästä todellisuuteen (a journey from appearance to reality). Murdochin filosofiassa korostetaan jatkuvasti sitä, kuinka tärkeää on siirtyä itsekeskeisen tietämättömyyden/ välinpitämättömyyden asenteesta altruistiseen valistuneisuuteen (altruistic enlightenment), jossa toisten olemassaolo kunnolla tunnustetaan. Meidän tulisi syleillä maailman toiseutta (the otherness of the world), sen sattumanvaraisuutta ja mysteeriä ilman että yrittäisimme suhteuttaa sitä itseemme. Epäitsekkäistäminen (Unselfing = ~ "itsestä pois astuminen", vrt. unselfish = epäitsekäs) on keskeisessä asemassa Murdochin romaaneissa. Jumalan sijasta Murdoch pitää parempana suunnata huomiomme kohti jotakin muuta, joka on olemassa maailmassa olematta suoraan näkyvissä, johonkin muuhun metafyysiseen voimaan, joka on läsnä, silti poissa: hyvyyteen (Goodness: Good, Real, Love - these words are closely connected.). Me aloitamme tiemme olemalla "matalan eroksen tilassa" (Low Eros), jolla Murdoch tarkoittanee rakastamista itsestään käsin, omista pyyteistään käsin. Hyvyys on se päämäärä, johon meidän tulisi pyrkiä. Riisumalla itsen (self) (askeesi) ekstaattisen mietiskelyn avulla (the loving look of attention) me pääsemme tavoitteeseen. Unselfing oli se ajatus, joka vallitsi Murdochin filosofiassa, teoksissa ja jopa hänen omassa elämässään.

Ihmisluonnosta ja ihmisen kärsimyksestä: Voinnintiedustelun kritiikki

Vaikka ymmärtämisen filosofi Jaan Kaplinski on ilmeisen vakuuttunut siitä, että toista ihmistä ei voi lopulta pohjia myöten ymmärtää, hän kuitenkin pyrkii ymmärtämään toista siinä määrin kuin mahdollista - ehkä myös ymmärtämään sen, että aina on jotakin, mitä me emme voi ymmärtää, jotakin mikä jää mysteeriksi. Ymmärtäminen on myös ymmärtämisen rajojen ymmärtämistä. Kaplinskilaisittain tulkittuna jokainen elää ikään kuin kärsimystä aiheuttavassa todellisuuteen törmäämisen häkissä, jota kantaa mukanaan kaikkialle. Meissä elää kaipuu vapaaseen, luonnolliseen elämään. Ihmisen olemassaolo on siinä määrin vaivalloista, että se haluttaisiin ravistaa harteilta ja paeta uskon ja unohduksen valtakuntiin. Kaplinski puhuu ihmisen törmäyksestä todellisuuteen, jota keskivertoihminen yrittää aina kovasti välttää turvautumalla milloin mihinkin uskoon tai unohduskeinoon. Ihminen ei kuitenkaan pääse itsestään irti, vaan joutuu jatkuvasti elämään omassa seurassaan, nauttien lähinnä vain itseään. Missä tahansa ihminen onkin, hän on aina omassa seurassaan,niin kuin Schopenhauer sanoo, ymmärrettynä kirjaimellisesti: he enjoys himself at X (X = mikä tahansa paikka. Vrt. Tanskan kielestä löytyy oiva ilmaus nyde tilværelsen, mikä merkitsee sanatarkasti: nauttia olemassaoloa - siinäpä epäilyttävä pikku idiomi! ☺). Piet Hein kuvaa osuvasti ihmisen perustilaa, jossa ihminen on itsensä armoilla:

DET GNAVER

Enkel sandhed

Dette at bestandig

være sammen med sig sel'

er dét som hele livet

irriterer folk ihjel.

(Piet Hein)

KALVAA

Yksinkertainen totuus

Se, että ikuisesti

on yhdessä itsensä kanssa,

on se mikä koko elämän

kuollakseen ärsyttää ihmisiä. (lit. hengiltä)

Alun perin jo vuonna 1990 ilmestyneessä esseessään Uued maailmad Kaplinski esittää karikatyyrin siitä, kuinka amerikkalaisen ajatusmallin omaksunut ihminen pyrkii välttämään törmäystä todellisuuteen kaikin keinoin. Tämä ajatusmalli on nykypäivänä yhä ajankohtaisempi, siitä on tullut jopa uusi normaali. Kyseessä on kuvaus optimisti-silmänkääntäjien (Vrt. optimismi - optiikka: nämä sanat muistuttavat erehdyttävästi toisiaan, optimismissa usein tuntuukin olevan kyseessä jonkinlainen optinen harha todellisuuden hahmottamisessa..) salaliiton ääritapauksesta. Voidaan puhua myös myönteisyystaiteilijoista, jotka käyttävät esimerkiksi kliseitä: Kyllä tämä tästä. Kyllä tälläkin jokin myönteinen merkitys minulle on. Elämä tässä minua opettaa. - Nämä ihmiset lienevät Epiktetoksensa lukeneita!

Jaan Kaplinski kuuli joskus eräältä norjalaiselta tuttavaltaan tarinan tämän veljestä, joka oli opiskellut jonkin aikaa Amerikassa. Amerikkalaiset kysyivät häneltä joka päivä: How are you, ja mies vastasi: I'm fine. Eräänä päivänä hän tunsi olonsa kuitenkin jostain syystä surkeaksi ja yritti sanoa sitä kysyjälle, luultavasti sanoen: I´m not fine today, mihin kysyjä vastasi pirteästi: Oh, it's great tai jotakin samansuuntaista, niin kuin nyt aina on tapana vastata. Hän ei ollut yksinkertaisesti edes kuullut, mitä norjalainen oli hänelle sanonut. Samankaltaisia kertomuksia Kaplinski on kuullut myös Amerikan virolaisilta, jotka ovat selittäneet, että Amerikassa ei saa olla liian kriittinen, vaan tulee olla samaa mieltä toisten kanssa siitä, että kaikki on pääasiassa fine, great, fantastic, marvellous ja niin edelleen. Jos ilmenee jotain, mikä ei ole fine-great-fantastic-marvellous, on jenkillä kaksi tietä: joko unohtaa epämiellyttävät asiat tai uskoa, että on olemassa joitakin riittävän yksinkertaisia keinoja asioiden saamiseksi kuntoon. Raha, tekniikka tai Herra Jumala parantaa kaikki virheet-puutteet (viga). On olemassa ainakin yksi totuus, jota keskivertoamerikkalainen ei hyväksy, nimittäin totuus maailman traagisuudesta ja ihmisen avuttomuudesta tässä maailmassa. Kaplinskin mielestä Amerikka ei ole aikuisten, vaan lasten maailma, ja luonnollisesti lasten maailmassa, lasten paratiisissa, ei ole mitään kauheaa, hirveää, kamalaa, kammottavaa, kauhistuttavaa, kolkkoa (kole), vaan elämän ja kuoleman terävämmät kulmat on pehmustettu vaaleanpunaisella pehmusteella niin että lapset pysyvät niistä eristettyinä, jotta he voivat unohtaa ne. Mainokset auttavat meitä osaltaan vieraantumaan elämän vaikeista, surullisista ja ahdistavista asioista. Mainokset perustuvat hyvään ja onnelliseen tarinaan, sillä ikävät ja surulliset asiat eivät myy. Onnellisuus tulee merkkifarkut jalassa, irtoripset säihkyen, geelikynnet lakattuna ja pidennetyillä hiuksilla.

Jokainen ihminen on otettava vakavasti. Jokaisella on vain hänelle ominainen onnentarve. Miten menee?, nk. voinnintiedustelukysymys, vahvistaa ihmisessä tietoisuutta häviävyydestä, ja sairas ja/tai huolien murtama ihminen seisoo sitä vastassa erityisen suojattomana. Kun sairas ja/tai huolien murtama ihminen sanoo itselleen "älä ajattele sairauttasi-huoliasi", hän siten tulee jo ajatelleeksi niitä. Hänellä ei ole mitään, millä voisi häätää ne tietoisuudestaan. Jaan Kaplinski on kiinnittänyt huomiota Miten menee? - voinnintiedusteluun. Törmäys todellisuuteen ja sen aiheuttamat negatiiviset tunteet, kuten pelko, suru, viha, ärtymys ja niiden sukuiset tunteet, on meiltä kielletty. Meidän pitäisi aina teeskennellä hyväntahtoista, seurallista ja hyväntuulista, "tunteetonta viisasta". Tunteiden näyttämistä pidetään heikkoutena. Ihmisen pitäisi aina esiintyä epiktetosmaisen hillitty hymy huulilla, vaikka mikä olisi. Jos joku näyttää surullista tai vihaista, tai vain totista-ilmeetöntä naamaa, häntä hyvin helposti vieroksutaan. On näytettävä ulospäin aina siltä, että "viihtyy nahoissaan" ja että olo on vähintään hyvä – mieluiten erinomainen. One has to put one's face on, on meikattava vähintään ilmeellään – muovihymykin riittää, muut kyllä suostuvat teeskentelemään, että he uskovat hymysi olevan aito; (to put one's face on = meikata, kaunistaa kasvojaan. Tässä kohdin se voidaan käsittää sananmukaisesti ja ymmärtää henkiseksi naamarin kiinnittämiseksi.) On kuitenkin julmaa vaatia onnettomassa tilassa olevalta ihmiseltä liian hallittua käytöstä. Kipu ja tuska tuottavat meille kyllä kylliksi ahdistusta ilman että ahdistaisimme itseämme vielä joillakin ulkonaisilla, erityistä ponnistelua vaativilla käyttäytymissäännöilläkin. Miksi pahentaisimme kärsimystämme vielä omilla keinotekoisilla säännöillämme! Eikö elämä tarjoa tarpeeksi kurjuutta ilman että me itse heitämme lisää vettä myllyyn! Me olemme kuitenkin niin tottuneet teeskentelemään muille, että lopulta teeskentelemme itsellemmekin. Mikään ei ole helpompaa kuin sortuminen itsepetokseen. Tämä "iloisen teeskentelyn vaatimus" on osa optimistien (silmänkääntäjien) salaliittoa. (Vrt. Lec: Näyttelijät poistuvat näyttämöltä, kun ovat näytelleet osansa. Teatterissa.) Erikoista on se, että kun ihminen ei näytä iloista naamaa, hänestä saatetaan sanoa, että hän ei ole oma itsensä (Vrt. englannin idiomi: not feeling oneself = ei voida hyvin, ei olla kunnossa) - aivan kuin ihminen muka vain iloisena ollessaan "olisi oma itsensä". Me emme anna toiselle lupaa olla muuta kuin oma iloinen itsensä. Franz Kafka huomauttaa iloisina esiintyvistä ihmisistä, että usein he ovat vain iloitsevinaan, he sullovat ilon vahaa korviinsa. Kafka itse sanoo teeskentelevänsä hilpeyttä kadotakseen sen taakse ja luonnehtii naurunsa olevan betoniseinä.

Kaplinski, joka pyrkii kiinnittämään huomiota ihmisen labiilisuuteen-ristiriitaisuuteen, on verrannut ihmistä kuuhun, jolla on valo- ja varjopuolensa. Ihminen on kääntynyt enimmäkseen toiseen ihmiseen päin valopuolellaan – voi, pyhät some-päivitykset sentään! Meillä on toive uskoa, että ihmiset eivät ole onnettomia ja että elämä on suunnilleen elämisen arvoista. Siten olemme kaikki osallisina silmänkääntäjien salaliitossa, jonka tarkoitus on näyttää ihminen parempana ja onnellisempana ja elämä kauniimpana kuin se on. Jos ihminen ei halua teeskennellä, usein ainoa pakotie on poistua tilanteesta, tavalla tai toisella. Ihminen on aina kertoja. Ihmisten keskinäinen kanssakäyminen on luonteeltaan kertomusten kertomista. Kaiken, mitä ihmiselle tapahtuu, hän näkee kertomansa läpi, ja hän suorastaan pyrkii elämään elämäänsä niin kuin hän siitä toisille kertoo ja siten unohtamaan todellisuudestaan monia ikäviä puolia. Jos ihminen tietäisi elämästä koko totuuden (tai jos hän jatkuvasti pyrkisi pitämään itsensä tietoisena koko totuudesta), on epäiltävää, riittäisikö hänellä voimaa ja rohkeutta elää elämää eteenpäin. Emerson kirjoittaakin: Jos näkisimme kaikki asiat jotka ympäröivät meitä, tämä kahlitsisi meidät emmekä voisi liikkua. Kyetäksemme elämään eteenpäin meidän on ikään kuin jatkuvasti sulkeistettava osa todellisuudesta, jotta emme jämähtäisi suremaan kurjaa tilaamme ja lamaantuisi toimintakyvyttömiksi. Kaplinski kuitenkin varoittaa meitä siitä, mitä voi tapahtua, jos liian suuressa määrin unohdamme todellisuuden todellisia piirteitä: TRUTH IS THE OTHER. Truth – the other, unavoidable partner in our unavoidable dialogue with our 'environment'. Truth is what we cannot change according to our will, our fantasy. Truth always asserts itself. We can spend some time outside Truth as flying fish outside water. But when this truthless period becomes too long we are lost. We perish both physically and spiritually. The clash with the Truth we had forgotten or neglected is too violent for us to survive. If we do not stay on the mother rock of Truth, we can easily crashland on it.

Franz Kafka menee Kaplinskiakin pidemmälle Miten menee? -kysymyksen kritiikissään, sillä ilmeisesti hän haluaa säästää ihmisen teeskentelyn pakolta. Hän pitää mitä ilmeisimmin koko kysymyksen esittämistä epäeettisenä tekona, koska se muistuttaa sitä, jolta asiaa tiedustellaan, niistä asioista, jotka eivät ole alkuunkaan hyvin. Tällöin se, jolta asiaa tiedustellaan, joutuu mielessään puntaroimaan, mitä vastata, muistaa hyvät ja ikävät asiat, suorittaa sensuroinnin ja vastaa yleensä vaaditulla tavalla: kaunistellen ja samalla terävästi muistaen ne asiat, jotka ovat hyvin huonolla tolalla. On kuin kyse olisi (väliaikaisesta) tilinpäätöksestä: viivan alle on jäätävä positiivinen luku. Kafkan mukaan onni ei riipu omistuksesta, vaan se on vain asennoitumiskysymys, mikä tarkoittaa sitä, että onnellinen ei näe todellisuuden pimeää reunaa, vaan hänen elämäntuntonsa peittää kuulumattomiin kuolemantietoisuuden kalkattavan kuolemankellon. Tällöin ihminen unohtaa, ettei hän kulje, vaan putoaa ollen kuin kuuroutunut. Sen vuoksi on suorastaan ruokotonta, kun joku kysyy vointiamme. Se on Kafkan mielestä yhtä mautonta kuin jos omena kääntyisi toisen omenan puoleen kysyen: Miten Teidän matonne jaksavat, ne jotka saitte hyönteisenpistosta? tai jos ruohonkorsi kysyisi toiselta: Kuinka lakastutte? Mitä puuhaa arvossa pidetty mätänemisenne? Kafka näkee, että kysymys voinnista vahvistaa ihmisessä tietoisuutta häviävyydestä, jota vastassa hän (Kafka viittaa erityisesti itseensä – hän oli sairas) seisoo erityisen suojattomana. Kafkalla itsellään oli erikoisena pidetty tapa. Kun häneltä tiedusteltiin hänen vointiaan, hän sivuutti kysymyksen kankealla fraasilla ja siirtyi heti puhumaan aivan muista asioista. Gustav Janouch kiinnitti tähän huomiota ja usein myötäkärsi nähdessään Kafkan todellisuudessa suuresti kärsivän, vaikka tämä vastasikin voivansa hyvin. Kyse oli tietoisesta epätotuuden lausumisesta, minkä Kafka itsekin tunnustaa. Janouch kuvaa tunnelmiaan:

Ei tarvinnut olla erityisen terävänäköinen nähdäkseen, että kansliaelämä oli tohtori Kafkalle kärsimys. Hän istui monesti aivan kumarissaan ja itseensä vajonneena, kellanharmain kasvoin suuren, kiiltäväksi hangatun kirjoituspöydän takana. Mutta jos häneltä kysyi hänen vointiaan, niin hän vastasi aina keinotekoisen iloisesti: 'Kiitos, voin hyvin.'

Sairaasta tai pahoinvoivasta Miten menee? –kysymys sinällään tuntuu arpeutuvien haavojen auki repimiseltä. Me emme koskaan voi tietää, kuinka suojattomaksi tai pahoinvoivaksi toinen olonsa tuntee. Sen vuoksi ihmisen tulisi pidättäytyä liiasta uteliaisuudesta. Tämä menettelytapa lähestyy hengeltään schweitzeriläistä henkisen häveliäisyyden vaatimusta. Henkisellä häveliäisyydellä Schweitzer tarkoittaa sitä, että ihmisen ei pitäisi pyrkiä tunkeutumaan toisen ihmisen olemukseen. Maltalaiset onnistuvat tarjoamaan schweitzeriläishenkisen vaihtoehdon voinnintiedustelukysymykselle. Jotta voimme osoittaa, että välitämme toisesta, meidän ei suinkaan tarvitse suorittaa voinnintiedustelua - tarkkaan ottaen meidän nimenomaan ei pitäisi eksplisiittisesti kysyä vointia. Maltalaiset onnistuvat tarjoamaan varsin raikkaan poikkeuksen, mitä tulee tapaan esittää kysymys voinnista. Maltan kielellä, esimerkiksi perheenjäsenen tai ystävän soittaessa, puhelimeen vastattaessa ei esitetäkään voinnintiedustelua niin kuin monissa muissa kielissä, vaan vastataan ytimekkäästi: Għidli (suom. kerro minulle). Tämä fraasi kuulostaa usein hyvin epäkohteliaalta ja epäystävälliseltä ulkomaalaisen korvaan, mutta minun arvioni mukaan nimenomaan sellainen se ei ole - pikemminkin on asia täysin päinvastoin, sillä siinä ei udella mitään. Għidli antaa toiselle tilaa sanoa periaatteessa mitä tahansa, sillä siinä ei vaadita mitään tiettyä "olon/ olojen selvitystä". Ilmassa ei ole kysymystä - vaan vapaus. Ulkomaalaiset usein väärintulkitsevat tämän sananmuodon käytön epäkohteliaisuudeksi. Tulkintani mukaan tämä tapa kuitenkin nimenomaan onnistuu vastaamaan schweitzeriläistä henkeä noudattelevaan henkisen häveliäisyyden vaatimukseen: Siinähän annetaan toisen kertoa juuri ne asiat, mitä hän haluaa todellisuudessa kertoa. Samaa henkeä noudattelee sveitsinsaksalaisten pidättäytyminen voinnintiedustelukysymyksen esittämisestä muille kuin hyvin tuntemilleen ihmisille. Sveitsinsaksalaiselle kysymys voinnista ei ole retorinen, vaan todellinen kysymys. Koska he mieltävät sen henkilökohtaiseksi kysymykseksi, johon odotetaan todenmukaista vastausta, he katsovat, että se voidaan suunnata vain henkilölle, joka tunnetaan hyvin. Tällöin myös vastaus on henkilökohtainen, lausunto siitä, kuinka toinen tosiasiassa voi. Itse asiassa, juuri tässä funktion vaihtelevuudessa piilee miten menee? -kysymyksen ydinongelma. Kysyjä kun ei voi tietää, pitääkö vastaaja kysymystä retorisena vai todellisena kysymyksenä. Ilmeisesti eri kulttuureissa on kysymykseen erilaisia suhtautumistapoja. Siten, voinnintiedustelukysymys pitäisi ehkä jättää kääntämättä kielestä toiseen ja käännöksen sijaan esittää pohdinta sen funktiosta ko. kielessä. Käännöksen ongelmaksi muodostuu sen kielellisyys, joka peittää ilmauksen funktion.

Vaikuttaa siltä, että mahdollisesti suomalais-ugrilaisissa kärsimyksen myönnön (tunnemyönnön) ympäristöissä on lupa suhtautua elämään (inho)realistisemmin, sen ikävätkin puolet tunnustaen. Kaplinski onkin arvioinut, että virolaiset ovat taipuvaisia puhumaan enemmän siitä, mikä on huonosti, ja pikemminkin vaikenemaan siitä, mikä on hyvin. Tunnemyönnön kulttuurin indikaattoreina toimivat esimerkiksi lukuisat sananlaskut, joissa puhutaan ihmiselosta usein varsin inhorealistisesti. Livvinkielinen sananlasku Gor'a iel, itše jälles (Suom. Murhe edellä, itse perässä, KS; gor'a = murhe, puute, vaikeus, poloinen) ‎kiteyttää osuvasti elämän luonteen, sen kuinka ihmisen osa on kulkea vaikeuksien ja vastoinkäymisten viitoittamaa tietä. Kun ikävät asiat tiedostetaan, tunnistetaan ja tunnustetaan, epäkohtien korjaaminenkin tulee mahdolliseksi. Ennen kaikkea myötätunnon osoittamista vaativat paikat tulevat sillä tavoin meille näkyviksi, kun ne usein teeskentelypakon kulttuurissa jäävät meiltä salatuiksi. Siten pessimistinen suhtautuminen voikin kääntyä lopulta tieksi kohti optimistisempaa tulevaisuutta, jossa ihmisen turhaa todellisuuteen törmäämistä voidaan välttää, kun ihmisen annetaan olla varsinaisemmin, enemmän oma itsensä, muunkinlainen kuin oma iloinen itsensä. Piet Hein tulee ottaneeksi kantaa voinnintiedustelukysymyksen esittämiseen grukissaan. Hein pyrkii tarkkanäköisesti tuomaan grukeissaan esiin ihmisyyden todellisia ulottuvuuksia, usein kuvaten niitä varsin inhorealisesti. Kuinka voimme vastata inhorealistisen heiniläisittäin voinnintiedusteluun:

JO TAK

Man er lidt forkommen

forknyt og forslidt,

og opløst i feber

og snot;

men bortset fra dét,

at man har det så skidt,

så har man det,

jo tak,

godt.

(Piet Hein)

KYLLÄ KIITOS

Sitä on hieman nääntynyt

masentunut ja rähjääntynyt,

ja olo ohuena kuumeesta

ja räkätaudista;

mutta jollei oteta lukuun,

että menee niin huonosti*,

niin siinä tapauksessa

menee, kyllä kiitos,

hyvin.

(KS)

* skidt = lika, loka, roska; vrt.skid = paska

Edellä kuvatun lainen tunnemyönnön asenne edellyttänee tietyssä mielessä sisäänpäinsuuntautuneisuutta (inner-directedness), jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen käyttäytyy omien sisäisten arvojensa, oman totuutensa mukaan, riippumatta siitä, sopiiko se toisille vai ei. Tällöin ihminen on muille rehellinen ja vilpitön. Vilpittömyydellään hän pyrkii kotoistamaan keskinäistä olemistamme. Sisäänpäin suuntautuneen ihmisen vastakohta on Kaplinskin arvion mukaan ihminen, joka säätää käyttäytymisensä ja arvonsa sen mukaan, mitä hän uskoo toisten häneltä vaativan, sen ryhmän mukaan, johon hän katsoo kuuluvansa. Tällainen ihmistyyppi on Kaplinskin arvion mukaan vallitseva Amerikassa. Tällaiselle other-directed ihmiselle on oleellista taito miellyttää muita, olla sosiaalinen ja seurata jatkuvasti, mitä mieltä toiset hänestä ovat, pyrkimys tehdä hyvä vaikutelma, saada hyväksyntää.

Saksaksi minulla menee huonosti kuuluu es geht schlecht (sananmukaisesti: menee huonosti). Sanontatapa sille, että menee huonosti on siis olemassa, mutta on kategorinen imperatiivi, että niin ei saa vastata. Myös hollannin kielestä löytyy ilmaisutapa sille, että menee huonosti, het gaat slecht, mutta Erja Jounilan (hollannin kielen opettajani) mukaan sillä tavoin harvoin vastataan. Myös luxemburgin kieli tarjoaa Miten menee? -kysymykseen vastausvaihtoehtoa schlecht, mutta on epäselvää, missä määrin sitä käytännössä käytetään. Ilmeisesti se, että myöntää, että menee huonosti, toimii jollain tavalla muistutuksena ihmisen kuolevaisuudesta. Siltä, jolla menee huonosti, puuttuu elinvoimaa ja me emme halua tietää mitään mistään elinvoimanpuutteesta! Esimerkiksi sairauksista ei yleensä haluta puhua - eikä kuulla! Vanhukset ovat poikkeus: heillä on lupa puhua niistä. Muut eivät saa valittaa tilaansa. Livvinkielisten sananlaskujen sanoin: 1) Älä itke ilman syyttä, älägö vaivatta valita. 2) Yheksän viikkuo suolua da vetty, ennenku mies itköö. 3) Ihmisen pidää olla sitkie kui siämyskän nahka. = Ihmisen täytyy olla sitkeä kuin säämyskännahka. Eräs livvinkielinen sananlasku muistuttaa meitä kuitenkin valittavasta luonteestamme: Ei ole piiruada rid'izemätöntä eigä kengiä rad'izematonta. = Ei piirakkaa ritisemätöntä, kenkää rahisematonta. Suistamolainen sananlasku muistuttaa: Midä mieles, sidä i kieles; löytyy myös ojentava sananlasku: Tolkku työl, piä paginal. Vuosien ajan, kun saksanopettajani Leena Palojärvi kysyi minulta joka saksantunnin aluksi: Wie geht's dir?, vastasin itsepintaisesti (ja totta vieköön: rehellisesti!) aina vain es geht schlecht, ja hän – kuuliainen kun oli - antoi minulle yhtä itsepintaisesti siitä nuhteet, lopulta kuitenkin jo hymyssä suin. Voisin vaikka vannoa, että hän tulee muistamaan minut tyttönä, jolla aina meni huonosti. ☺

Viron, suomen ja livvin kielessä sekä Pohjois-Inkerin murteessa kysymykseen Miten menee? on lupa vastata negatiiviseenkin tapaan. Viroksi voidaan vastata: Ära parem küsi. (Parempi ettet kysy.) Suomeksi kuulee usein vastattavan: Eipä tässä kurjuutta kummempaa. Suomen kielessä vastauksella ei tässä kurjuutta kummempaa ei usein kuitenkaan mielestäni tarkoiteta, että menee oikeasti todella huonosti. Tämä vastaustapa onnistuu kuitenkin tukahduttamaan kysyjän mahdolliset lisätiedustelut ollen kuin seinä. Toisaalta vastaustavassa näppärästi implisiittisesti tullaan allekirjoittaneeksi se, kuinka kärsimys on jotain aina läsnäolevaa elomme tiellä. Suomen kielen vastausta ei tässä kurjuutta kummempaa lähestyy livvin kielen samantyyppiset tavat vastata: 1) Imminkummaine on elos kulu olluh. = Ei se ole elo ollut kurjuutta kummempaa. (imminkummaine = mitätön, huono; jonkinlainen, joltinen; esim. imminkummaine elo = huono elämä) 2) Kai elo meni immin-kummin. = Koko elämä meni niin ja näin. 3) Kezä meni imminkummin, tuas on ies harmai sygyzy. = Kesä meni niin ja näin, taas on edessä harmaa syksy. Livviksi voidaan vastata myös seuraavilla tavoilla, kun ei erityisen hyvin mene: 1) Mul elä kysy, mie en surutta pysy! tai 2) Ei endistä enembiä, rauhua parembua. Livvin kielellä voidaan vastata kuulumisia kysyttäessä, jos ei ole iloista kerrottavaa (kun halutaan välttää vastaamista): 1) Ei sen kummembua. 2) Kuzüt, midä meile kuuluu - a ei sen kummembua, nimidä. Suistamolaisittain voidaan vastata: Kuuluu kurjua, nägyy nälgiä, vilu selläs, nälgä mahas, itše keskel vai keikun. Pohjois-Inkerin murteesta löytyy seuraavia tapoja vastata voinnintiedusteluun, kun elämä ei näytä parhaita puoliaan: 1) Hankalast on asjat. 2) Kaik asjat ovat huiskin haiskin. 3) Uon huutavas hukas. = Olen niin pahassa pinteessä, etten tiedä enää mitä tehdä. 4) Asjat kaik männiit kuperkeikkaa. 5) Asjat on rätkällää, syväntä kalvaa. Asiat ovat epäjärjestyksessä. Riemastuttava tapa vastata jo ennen kuin voinnintiedustelu on esitetty on laittaa kysyjälle jauhot suuhun Grumpy Catin tapaan sanomalla:- I'm fine, thank you for not asking. Pardon my French, mutta on aikoja, jolloin totisesti vastaan: Kaikki on paskaa paitsi kusi, ja jos minulla menee vielä sitäkin huonommin, käytän kursailematta muotoilua: Kaikki on paskaa paitsi kusi, ja nyt on kusikin paskaa. Tämä on äärivastaukseni, kun asiat ovat niin nurjasti, että on vaikea kuvitella, että enää voisi mennä mitenkään huonommin. Kiroamisesta minulla on yksi periaate, joka ei ole sivuutettavissa: Jos sana perkele kuvaa parhaiten olemassaolon luonnetta, älyllisen rehellisyyden nimessä: Käyttäkäämme sitä. Se on todellista uskollisuutta todellisuudelle!

Ruotsin kielessä, kun menee vähän kehnonlaisesti, saa vastata: 1) Det haltar och småspringer (lit. nilkuttaa ja juoksahtelee; voidaan kääntää vapaasti vaikkapa: ~niin kuin märkä palaa). 2) Det knallar och går (jotenkuten), mikä tarkoittaa sanatarkasti: laahustaa/ tallustaa ja kävelee tai 3) Det är mycket med det jordiska (elämä on kovin hankalaa, vapaasti ymmärrettynä esimerkiksi: "maallisen kanssa on kädet täynnä"/ "on tässä tekeminen"). Myös fäärin kielestä löytyy useita tapoja ilmaista, etteivät asiat ole parhain päin, mikä saattaa toimia merkkinä siitä, että myös färsaarelainen kulttuuri kuuluu kärsimyksen myönnön kulttuureihin: 1) So toluliga (sananmuk. siedettävästi – jotakin joutuu siis sietämään). 2) Ikki so gott (sananmuk. ei niin hyvin). 3) Illa (huonosti). 4) Støðugt niður á bakka (sananmuk. jatkuvasti alamäkeä). 5) Út av lagi illa (erittäin huonosti, lit. leik. epäkuntoisen huonosti; vrt. út av lagi = í ólagi = epäkunnossa; tämän voisi tulkita ehkä niin, että henkilöllä menee suorastaan niin huonosti, että hän tuntee olevansa epäkunnossa tai tuntee, että olosuhteet ovat epäkunnossa; Vrt. islannin kielen sanontatapaan vastattaessa Miten menee? –kysymykseen: Allt í lagi (sananmukaisesti: kaikki on kunnossa; sanan lag merkityksiksi annetaan esimerkiksi kunto ja järjestys; vrt. islannin fraasiin slá e-n út af laginu (saattaa joku pois tasapainosta)).

Det knallar och går on lempivastaukseni voinnintiedusteluun, vaikka se ei pystykään kuvaamaan elämää(ni) sen ollessa raskaimmillaan. (Gummeruksen sanakirja antaa sanan knalla merkityksiksi: kävellä hiljakseen, löntystää, lampsia. Miten menee? –kysymyksen vastauksen Det knallar och går käännökseksi annetaan: Siinähän se menee.) Toinen lempi-ilmaisuni on Rauman murteesta peräisin oleva erittäinkin todellisuuden luonteelle uskollinen sikses-vastaus: No sikses hyvin että… (+ olosuhteiden kuvaus). Koska elämässähän voi aina mennä kaikkineen parhaimmillaankin korkeintaan sikses hyvin, koska aina on joukossa jotakin, joka ei mene kovin hyvin, ja se jokin on siellä sitten painamassa sitä "hyvin-meneväisyyden keskiarvoa" hieman alemmas. Harvoin menee erinomaisesti, aina on onnessa joitakin säröjä. Useimmiten elämääni kuvaisi osuvimmin lause: Raastaa. Eräs läheiseni onkin luonnehtinut joskus elämäni sujumista kolmannelle henkilölle elämäni ollessa ulkopuolisenkin silmissä raskasta sanoen: Katja raastaa elämäänsä eteenpäin. Joskus elämä käy niin raskaaksi, että todellakin tuntuu siltä, että todellisuuden luonteelle uskollisin ilmaus olisi sanoa: Raastaa./ Raastan. Meillä pitäisi olla lupa saada sanoa se, muillekin kuin läheisille ihmisille. On raskaampaa teeskennellä, että menee hyvin, kuin myöntää että menee kehnonlaisesti. Teeskentelypakko lisää elämäntaakkaa entisestään, aivan turhaan. ☹ Tosin, jos sanomme, että meillä menee huonosti, niin keskivertoihminen ryhtyy vaatimaan selitystä sille, miksi näin on... Tosiasiassa hänen pitäisi juuri sinä hetkenä lakata kysymästä ja antaa kanssakärsijälle tilaa. Sanoisinkin yhteenvetona: Meille pitäisi kerta kaikkiaan antaa lupa jättää vastaamatta mokomaan kysymykseen, ilman että ryhdytään tivaamaan mitään yksityiskohtia. Itse olen siirtynyt maltalaiseen tapaan ja sanonkin aina: Kerro. Jos toinen vastaa minulle: Mitä?, vastaan: Ihan mitä haluat. Tapani on herättänyt välistä ihan hullumaista hilpeyttä. Sen jälkeen vastapuoli sitten ryhtyy kertomaan minulle tasan sen, mitä hän haluaa kertoa.

Silloin harvoin, kun sattuu joidenkin tolkuttomien onnenkantamoisten saattelemana menemään kummallisen hyvin, ruotsiksi voidaan vastata: Jag mår som en prins! Mutta norjalaiset! Ah! - heiltä vasta ylenpalttinen vastaus löytyy! Kun menee ylen loistavasti, voi norjalainen virkkoa: Jeg lever i beste velgående, lit. elän parhaassa hyvin-meneväisyydessä. (Mahdollista vain Norjassa? ☺)  Suomeksi voidaan vastata vaikkapa: Elämä o' yhtä paakkelsin syöntiä. (Elämä menee hyvin, ei ole valittamista.) tai:  Ei hätäpäivää ei kuura-aamua. Jälkimmäinen tapa vastata on peräisin Oulun tienoolta. Sitä käytetään puhuttaessa esim. onnistuneesta avioliitosta tai puutteettomasta elämästä tai niin sanotaan, kun kaikki asiat ovat sujuneet hyvin. Livvin kielessä voidaan puhua myös kissanelosta: eliä kažin elaigua; Esim. Kažin elaigua eletäh, nimidä ei ole zobottua; [lit. eletään kissan elämää, ei ole mitään työtä].

Todellisen empatian edellytys: Lähtökohdaksi Worst case scenario

Eettisesti erityisen herkkä ottaa eettisen asennoitumisensa oletusarvoksi worst case scenario –lähtökohdan. Tällöin pidetään erityisesti mielessä se tosiasia, kuinka toinen ihminen on meille compagnon de misères, todellisuuteen törmäävä, siinä missä mekin. Tällöin oletetaan tiedetyksi, että kukin ihminen elää-on jatkuvasti suurissa-pienissä suruissa-huolissa, jotka kehystävät hänen koko olemistaan luoden sille kolkon varjon. Me "olemme suru(i)ssa" (on ikään kuin taustasuru, se yleinen suruolo, joka ikään kuin värjää koko olemisemme laadun niin että jatkuvasti tunnemme olossamme sen läsnäolon, ja sitten ovat ne konkreettiset suuret ja pienet surut, jotka ilmenevät kussakin päivässä, jotkut niistä päivästä päivään pysyvinä, kuten sairaustilat, rahahuolet, ihmissuhdehuolet). Worst case scenario -lähtökohtaan nojautuva eettinen toimija pitää tietoisuudessaan mahdollisuuden siitä, että hänen kohtaamallaan ihmisellä on mahdollisesti vakavia murheita ja kohtelee häntä sillä herkkyydellä, jolla hän kohtelisi tätä esimerkiksi silloin, kun tätä on kohdannut mitä vakavin katastrofi, kuten läheisimmän ihmisen kuolema. Me emme useinkaan voi tietää, emmekä varsinkaan luissa ja ytimissämme tuntea, sitä taakkaa, mitä toinen kantaa, mutta me voimme tulla tietoisiksi siitä, että taatusti tuo taakka jonkinlaisena jokaisen harteilla lepää. (Afrikaansinkielinen idiomi onnistuu kuvaamaan osuvasti tuota tietämättömyyttämme kanssaihmisen kärsimysten suhteen: Ander mense se boeke (briewe) is duister om te lees. = On vaikea ymmärtää toisen ihmisen ongelmia (lit. toisen ihmisen kirjaa (kirjeitä) on hämärä lukea); Me emme voi koskaan tietää, millaisia vaikeuksia toisella on tai kuinka toisen asiat ylipäänsä ovat; Toisen elämä on kuin suljettu kirja, ts. ei voi koskaan tietää, kuinka toisella menee esim. taloudellisesti, emotionaalisesti, sosiaalisesti tmv.; Siten, vain se joka pitää kenkää, tietää mistä se puristaa; Vrt. Helppo se on toisen perseellä tuleen istua.) Sen vuoksi paras metodi lähestyessämme toista on olettaa, että tuo taakka saattaa olla arvaamattoman suuri, ottaa annettuna se, että se taakka siellä varmasti painaa. Kun me kysymme toiselta Miten menee?, se saa hänet miettimään tolaansa, joka saattaa olla hyvinkin huono. Ihminen saattaa tuntea äärimmäisen syvää sysimustaa surua, jota ei käy edes sanallistaminen. Syvin suru on synkkää, mykkää ja kuuroa turtumusta, joka kivettää meidät kohdatessamme onnettomuuden, joka ylittää kestokykymme. Kun tuska saavuttaa äärimmäisen rajan, se jähmettää koko sielun ja lamauttaa sen toimintakyvyn. Kun tuska iskee polttavimmin suoraan sisimpäämme, emme pysty tuomaan julki suruamme ja tunteitamme, vaan silloin sielua painavat raskaat ajatukset ja ruumista lamaannuttava voimattomuus. Tällöin on vain oikeus ja kohtuus, että ihminen saa harjoittaa itsemyötätuntoa ja pysyä vaiti, välttää asioista jauhamista. Senecan sanoin: Pienet surut puhuvat, suuret vaikenevat. Edellä kuvattua taustaa vasten arvioisin, että ylipäänsä koko voinnintiedustelukysymyksen esittäminen on epäeettinen teko, joka vain lisää toisen kärsimystä. Kuinka usein Miten menee? -keskustelun aikana mielessä käytävä dialogi muistuttaakaan tätä dialogia!: Friend: How are things? Me: Please, don't make me think about my life! On aina mahdollista, että ihminen on syvän tuskan tilassa, vaikka emme näe siitä merkkiäkään ulospäin. Tämän vuoksi meidän tulisi pidättäytyä Miten menee? -kysymyksen esittämisestä ja tyytyä siihen, että ihminen kertoo meille sen, mitä hän haluaa, omasta aloitteestaan. Me luulottelemme, että voinnintiedustelu on kohteliasta, mutta useimmiten kyse on vain silkasta uteliaisuudesta ja urkkimisesta, jolloin viis veisataan henkisestä häveliäisyydesta, joka suo toiselle henkisen koskemattomuuden lupauksen. ☹ Tästä kertoo ns. tarkentavien tivaamiskysymysten liittäminen pääkysymyksen oheen. Esimerkiksi ruotsalaiset saattavat tivaamalla tivata elämämme yksityiskohtia vaatien varsin tyhjentävää vastausta esimerkiksi kysymällä (muka leikillisesti): Hur står det till med hälsan och kärleken? Ruotsalaiset saattavat kysyä myös: Hur lever livet med dig? (lit. kuinka elämä elää kanssasi?). Kysymys on käännetty tarkoittavaksi miten menee? tai kuinka voit? Eräs tahdittomimmista kysymyksistä, joita minulle on esitetty voinnintiedusteluna, on puolituttuni kysymä muka-leikkisä tikari-sydämeen-kysymys Onko elämänne onnellista? - Voisiko henkistä häveliäisyyttä enempää polkea(!) Toiset ihmiset eivät saa olla meille mitään viihtymisen välineitä. Meillä on kumma taipumus unohtaa ihmisyys, unohtaa toisen kärsimyksellisyys, joka voi minä hetkenä tahansa olla arvaamattoman suuri, suorastaan sivuuttamattoman suuri. Niin kuin jo edellä mainitsin, Miten menee? -kysymyksen sijasta voisimme omaksua maltalaisen tavan sanoa: Kerro. Tämä muotoilu antaa toiselle tilaa ja luvan kertoa täsmälleen sen, mitä toinen haluaa aidosti kertoa.

Toisen pitää saada ilmaista itsestään vain se, mitä hän haluaa ilmaista. Tässä on kuitenkin se ongelma, että toisen ymmärtäminen voi olla vaikeaa, jos ihminen tahtoo peittää itsestään piirteitä, jotka voisivat auttaa toista ymmärtämään häntä. Jokaisen elämäntarinassa on jotakin arvokasta ja opettavaista, mutta ongelma on siinä, että on kovin vaikea päästä lähelle toisen ihmisen sisintä niin, että näkisi hänet kokonaan ja ymmärtäisi häntä. Toisaalta voidaan pohtia, pitäisikö myös kärsivän osoittaa henkistä häveliäisyyttä kärsimyksistään puhuessaan, sellaista henkistä häveliäisyyttä, joka ottaa huomioon toisen ihmisen, tässä tapauksessa kuulijan-kuuntelijan, todellisuuteen törmäävänä. Kuuntelijamme saattaa olla siinäkin mielessä kärsijä, että kärsii oman empaattisuutensa vuoksi ns. myötätuntouupumuksesta, kun kaikki ihmiset kaatavat murheensa tuon samaisen ihmisen niskaan. Siten hänen taakastaan muodostuu aivan kohtuuton. Jos me kärsiessämme pidämme mielessämme sen, että toinenkin on kärsijä, (schopenhauerilaisittain compagnon de misères, vapaasti käännettynä: kanssasynkiö (Kiitos, Krisse, tutustuttamisesta tähän mukavaiseen sanaan!), kaplinskilaisittain todellisuuteen törmäävä) siinä missä mekin, me tajuamme, että meidän ei ehkä pitäisi lastata aivan koko kärsimystaakkaamme toisen niskaan, sillä toisellakin on oma kärsimystaakkansa kannettavanaan. Usein ihmiset kaatavat kärsimyshistoriansa toisen niskaan sen viimeistäkin yksityiskohtaa myöten valittaen toiselle pienimmistäkin kolotuksistaan rasittaen toista valitusvirrellään. Ihmisellä pitäisi olla jonkinlainen eettinen herkkyys huomata, milloin omista kärsimyksistä puhuminen on soveliasta, herkkyys huomata toisen kärsivä tila. Se on kuitenkin vaikeaa silloin, kun toinen täysin haluaa salata (tai joutuu esimerkiksi asemansa vuoksi salaamaan) kärsimyksensä. Ehkä meidän pitäisikin omaksua tässä sellainen asenne, että varmuuden vuoksi oletamme, että toisen kärsimysten taakka saattaa olla arvaamattoman suuri ja pitää tämä mielessämme, kun ryhdymme valittamaan toiselle kärsivää tilaamme.

Tämä kirottu, joka-iki-päiväinen Miten menee - How are you -piinakysymys ja kaikki sen pirulliset variantit. Siinä menee koko päivä, jos ihminen ryhtyy elämäänsä ensin päässään setvimään, ja sitten kysyjille selvittämään - vastaustaan kaunistellen, tietysti, sillä viivan alle on jäätävä positiivinen lopputulema. Ylipäänsä, voidaan vahvasti epäillä, kiinnostaako kärsivää ihmistä herttaisen pätkääkään selvittää kenellekään miten menee, mikään. Jos kärsivä ihminen haluaa selvittää elämäänsä, hän varmasti etsii juuri ne korvat, joille hän tahtoo sydäntään keventää - hän tuskin haluaa tilaansa kaiken maailman uteliaille urkkijoille selvittää. Mielestäni - mitä vilpittömimmän empaattisuuden nimessä! - mokomasta kysymyksestä voitaisiin yhteisellä, kollektiivisella päätöksellä luopua, ja ryhtyä keskittymään olennaisempiin asioihin. Kuten rakkauteen, sen kaikissa muodoissa: antaa toisillemme tilaa ilmaista tasan se, mitä itse kukin tahtoo ja voi tahtoa tahtoa ilmaista. Sikäli itsekeskeiset ihmiset ovat rakastettavia, että siinä kun he keskittyvät kaiken aikaa puhumaan vain ja ainoastaan itsestään, ja tulevat siten jättäneeksi toisen ihmisen ja tämän elämän rauhaan - näin menetellen he tekevät toiselle palveluksen, vaikkakin huomaamattaan. Mitä tahatonta empaattisuudennäköistä!

Miten menee? -kysymyksen esittämiseen liittyvä ongelmallisuus piilee siinä, että osa ihmisistä pitää sitä vain tervehdyksenä, johon vastataan Fine, tai jotakin muuta sinnepäin, kun taas osa ihmisistä suhtautuu siihen todellisena voinnintiedusteluna. Me emme voi aina tietää, kumpaan porukkaan vastaaja kuuluu. Tätä taustaa vasten tuntuu riittävän perustellulta, että koko kysymyksen esittämisestä kerta kaikkiaan luovutaan. Yhdelle kysymys on kuin tyhjä fraasi, kun taas toiselle se on todellinen kysymys, jolloin vastaaja joutuu tekemään ns. mahdollisesti kivuliaan tilinpäätöksen mielessään, ennen kuin vastaa kysymykseen. Esimerkiksi näiden kielten puhujat ottavat voinnintiedustelukysymyksen todesta: sveitsinsaksa, malta, viro, suomi, livvi. He vastaavat kysymykseen automaattisesti totuudenmukaisesti. Siten, ainakin näillä kielialueilla kysymys saattaa hyvinkin todennäköisesti tulla toimineeksi myös kärsimyksistä muistuttajana.

Jännittävä ilmiö on se, kuinka eri kielissä käännetään miten menee? -kysymys. Käännöksissä on mielestäni kokonaan unohdettu se tosiasia, että tällä voinnintiedustelufraasilla on eri kielialueilla eri funktio: Joko sitä pidetään tyhjänä fraasina, joka vastaa perustervehdystä (ja johon ei odoteta vastausta, vaan toista, yhtä tyhjää, fraasia), tai sitten se merkitsee todellista voinnintiedustelua. Lisäksi joillain kielialueilla (esim. sveitsinsaksa) riippuu keskustelijoiden keskinäisen suhteen laadusta, merkitseekö se tyhjää fraasia vai todellista kysymystä. Mielestäni tämä eronteko olisi tärkeä tiedostaa ja tuoda julki, kun kieliä opetetaan.

Vilpittömyys hyveenä

On kahdenlaista vilpittömyyttä: hyväntahtoista ja pahantahtoista. Usein tätä erontekoa ei huomata. Me ylistämme vilpittömyyttä suurin sanoin, mutta heti kun joku on vilpitön, me saamme hermokohtauksen.☺ Vilpittömyys voi olla hyveellistä tai sen suoranainen vastakohta. Rehellisyyttä-vilpittömyyttä ylistetään aina suurin sanoin. Mitä vähäjärkisyyttä! Mitä hullua optimismia! Miettikääpä, mitä tapahtuisi, jos ihmiset kertoisivat todelliset ajatuksensa. Niin, tunnen ihmisen, joka useimmiten kertoo ns. vilpittömästi mielipiteensä. Jos joku sitten loukkaantuu ja sanoo siitä hänelle, hän vastaa vain tyynesti: Kerroin vain mielipiteeni - ikään kuin kaikki mielipiteet ansaitsisivat tulla julkilausutuiksi ihan vain sen vuoksi, että ne ovat vilpittömiä. Hän on tunnettu karkeudestaan ja tilannetajun puutteestaan. Ihmiset eivät pidä hänestä. He ajattelevat, että häneltä uupuu tapoja ja kyky kohteliaisuuteen sekä edes minimikunnioitus kanssaihmisiä kohtaan. Hänen suustaan tulee siinä määrin sammakoita, että yleensä jo harmiton, tavallinen keskustelukin hänen kanssaan koettelee kanssaihmisen huumorintajua. Elämässä, koko kanssakäymisen sujuminen perustuu valehteluun, sano se kukkasin -kaunisteluun ja sanomatta-jättämisiin, jos asiaa - paradoksaalisesti! - vilpittömästi tarkastellaan. Liiallista, "väärää", vilpittömyyttä karkeudeksi kutsutaan – tai jopa ilkeydeksi, Rose N. Franzblaun sanoin: Rehellisyys ilman myötätuntoa ja ymmärtämystä on tosiasiassa salavihkaista ilkeyttä. Hyveillä on rajansa. Sisilialaisen sananlaskun sanoin: Ogni eccessu è viziu. Jokainen äärimmäisyys on pahe. Näyttelijä Pilvi Hämäläinen on ottanut vahvasti kantaa ilkeisiin kritiikkeihin, joita ihmiset yrittävät oikeuttaa sananvapaudella: On ihmeellistä, miten jotkut ihmiset kokevat, että mitä tahansa paskaa voi suoltaa, koska "sehän on vaan mun mielipide ja minä kyllä oman mielipiteeni saan sanoa ja sananvapaus ja niin edelleen." Ihanko todella jokainen koiranoksennus sieltä aivoista on pakko laskea ihmisten ilmoille vaan, koska "minä nyt vaan oon niin suora"? Ei se oo mitään muuta kuin empatiakyvyttömyyttä ja kusipäisyyttä, kiteyttää Hämäläinen varsin osuvasti eräässä Instagramin kommenttikentässä.

Minä kannatan hyväntahtoisen vilpittömyyden lisäämistä, koska se lisää ihmisten keskinäistä ymmärrystä. Vilpitön sitä paitsi tulee esimerkillään kehottaneeksi toistakin olemaan vilpitön. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan! Vilpittömyydelläkin on kuitenkin rajansa. On eroa sillä, ollaanko vilpittömiä vai karkeita. Karkea on ikään kuin turhaan vilpitön tai väärissä asioissa vilpitön. Mark Twainin sanoin: Totuus joka haavoittaa ei ole hiukkaakaan parempi kuin valhe joka haavoittaa. Livvinkielisistä sananlaskuista ja sanontatavoista löytyy oivallisesti vilpittömyyttä ja väärää vilpittömyyttä kuvaavia sananlaskuja. Livviläisittäin voidaan sanoa: 1) Labjal kaivetah syvii kuoppii, a kielel viegi syvembii. 2) Oma sana ei koske, a vieras sana syvändy leikkuab. 3) Külmiä sanua ei pie kiirehtiä sanuo. 4) Jätä riijelles viimine sana sanomattah. 5) Hüvä mieleh juohtuu, paha ni vačas (= mielestä) ei lähte. 6) Sanal on sarvet piäs. 7) Paha sana kaiken südämen murdau. 8) Aivan kaikkia mielipiteitään ei tarvitse lausua julki: Pahua sanua elä ni sisuksis ulos työnnä. 9) Ei kai kieles, midä on mieles, ei kai suus, midä on sydämes. 10) Pahasuisesta ihmisestä karjalaiset sanovat:  Suu sanoja ei valiče. On olemassa pahansuopaa, hyvin yleisesti esiintyvää, ei-rakentavaa vilpittömyyttä, jossa pyrkimyksenä on etsiä toisesta heikkoja kohtia ja huomautella niistä toiselle, jotta toinen vain harmistuisi. ☹ Livviläisittäin tämä ajatus voidaan ilmaista: 11) Ainos löüdüü moittijua da nagrajua (Aina löytyy moittijoita ja naurajia). Kun joku haukkuu toista siinä määrin, että tälle nousee kyyneleet silmiin, livviksi sanotaan 12) haukkuu silmät veteh, esim. Hiän on ilkie ihmini, helppoh voit vaikka kellä haukkuo silmät veteh. ☹ Karjalaiset sanovat oikein pahasta ihmisestä: 1) Sillä ei ole tilua tämän taivahan alla. Esim. En haluo tietyä hänestä mitänä, hyvä on, jotta läksi pois tiältä, hänellä ei ole tilua tämän taivahan alla. 2) Siid ois surmal suupalane sanotaan, kun toivotaan toisen kuolemaa; [lit. Siitä olisi kuolemalle välipala.] Vrt. Erityisen hyvästä ihmisestä puolestaan sanotaan: Ei ole toista muailmassa, esim. Hiän on oikein hyvä ihmini, ei ole tämmöistä toista muailmassa. Edellä mainituissa sananlaskuissa ja sanontatavoissa kiteytyy onnistuneesti niin oikeanlaisen kuin väärän vilpittömyyden (tai "vilpillisen vilpittömyyden") luonne. Väärän vilpittömyyden teemaa tuodaan näppärästi esiin koko elokuvan leveydeltä elokuvassa Liar Liar, jossa Jim Carreyn oi niin sangen loistavasti näyttelemä päähenkilö Fletcher esimerkiksi perustelee pojalleen, miksi äidin ei saa sanoa näyttävän lehmältä, kun tämä on raskaana - se loukkaisi tämän tunteita. Myös sisilialainen sananlasku kehottaa pidättäytymään väärästä vilpittömyydestä: È megghiu taciri ca malu parrari. On parempi olla hiljaa kuin puhua ilkeästi.

Joissain ihmisissä elää merkillinen vimma tuhota, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ymmärtääksemme näitä ihmisiä, meillä on pyrkimys etsiä syitä heidän käytökselleen. Syy ei tietenkään oikeuta heidän tekosiaan, mutta se auttaa meitä ymmärtämään ilmiöstä jotakin, vaikka sen ydin jäisikin salaan. Tuhoamishaluun puuttuminen on äärimmäisen hankalaa, jos ei voida puuttua siihen, mikä sen aiheuttaa. Ehkä kyseessä onkin jokin luonnevika, jota ei voi muuttaa, tai kenties jokin sairaus - toisinaan tosiaankin puhutaan "eettisesti sairaista" (näin esimerkiksi psykopaattien ja narsistien kohdalla). Pahansuopuutta on selitetty myös sillä, että ihmisellä on paha olla, ja hän purkaa sitä kanssaihmisiin, koska hän ei osaa tunnetyöskennellä. Voihan tässä piillä totuudensiemen, mutta ei tämä onnistu varmaankaan tyhjentävästi ilmiötä selittämään. Mitä me sitten voimme tehdä? Pitääkö meidän sitten sietää heidän tuhoamisvimmaansa, katsoa vierestä, kun he tuhoavat milloin mitäkin, vai voimmeko me puuttua siihen jotenkin, peräti rakentavasti? Tämä on se polttava eettinen kysymys, joka nyt jää tässä ilmoille. Kuinka me onnistumme olemaan hyväntahtoisia pahantahtoista kohtaan - siinäpä kysymys! - ja onko hyväntahtoisuudellakin raja? Teoksensa Õhtu toob tagasi kõik (1985) runossa Kaplinski pohtii ihmisen tuhoamishalun syytä:

Destruktivität ist das Ergebnis ungelebten Lebens.

Hävituskihk on elamatajäänud elu tulemus.

Mis ei saa edasi kasvada, kasvab tagasi,

küüned ja habemekarvad ihusse, täitumata soovid

lubjaks veresoonte siseseintele, kadedus

maohaavadeks, kurb meel täideks,

mustus kärbesteks. Meie oleme

natuke rändrüütlid, otsime aina,

mille eest ja mille vastu võidelda, keda

õiglaselt vihata. See elamata elu

on nagu tuline veekann käes,

mida on kibekiire ära panna, nii et

millekski muuks ei ole aega ja süda on täis

kõikide peale, kes istuvad rahulikult

köögilaua ääres ja räägivad Erich Frommist ja

sellest, et hävituskihk on elamatajäänud elu

tulemus.

Destruktivität ist das Ergebnis ungelebten Lebens.

Tuhoamishimo on seurausta elämättä jääneestä elämästä.

Se, mikä ei voi kasvaa eteenpäin, kasvaa taaksepäin,

kynnet ja partakarvat ihoon, täyttymättömät toiveet

kalkiksi verisuonien seinämiin, kateus

mahahaavoiksi, surumieli täiksi,

lika kärpäsiksi. Me olemme vähän kuin vaeltavia

ritareita, etsimme aina, minkä puolesta ja mitä

vastaan taistella, ketä oikeudenmukaisesti

vihata. Tämä elämätön elämä

on kuin kädessämme olisi tulinen vesikannu,

jota on niin kovin kiire panna pois, että

mihinkään muuhun ei ole aikaa ja on suuttumusta

kaikkia kohtaan, jotka istuvat rauhallisesti

keittiönpöydän ääressä puhuen Erich Frommista

ja siitä, kuinka tuhoamishimo on seurausta elämättä jääneestä elämästä.

(KS)

(Vrt. Schopenhauer puhuu pahansuovasta ihmisestä olennaisen pahana olentona, l'animal méchant par excellence, Nietzsche puolestaan täydellisenä helvetinkoneena. Sartrelle Hell is other people.)

Sotaisa suvaitsemattomuus ja suvaitsevaisuuden rajat: Suvaitsevaisuuden merkityksestä. Eronteko: suvaitsevaisuus - sopuisuus

Kun Kaplinski puhuu suvaitsevaisuudesta kirjoituksessaan Sallivuse tähendusest, hän allekirjoittanee sen, että suvaitsevaisuuteen liittyy implisiittisesti vallankäytön ajatus. En osaa kylläkään sanoa, mitä konnotaatioita Kaplinskilla - tai ylipäänsä virolaisella - aktivoituu heidän suvaitsevaisuutta merkitsevästä sanastaan sallivus. Sana tulee verbistä sallida = sietää, kärsiä, suvaita, hyväksyä, sulattaa; (Esimerkkejä: ma ei salli teda (en siedä/ suvaitse häntä); nad ei salli teineteist (he eivät suvaitse toisiaan); ma ei või oma kodus sellist sallida (tällaista en voi suvaita omassa kodissani). Olisi mielenkiintoista tutkia, millaisia konnotaatioita eri kielten puhujilla herää oman kielensä suvaitsevaisuutta merkitsevistä sanoista ja kuinka he suvaitsevaisuuden luonteen ymmärtävät. Puhuvatko eri kielialueiden ihmiset edes samasta asiasta puhuessaan suvaitsevaisuudesta, vai ammentavatko eri kielet käsitteeseen omia nyanssejaan, jotka eivät säily käännöksissä? Pohjimmiltaan Kaplinski näyttää kannattavan suvaitsevaisuutta inhimillisempää suhtautumista kanssaihmiseen, keskinäisen vallankäytön riisumista. Kaikki on ihmettä –asenteen omaksuminen tarkoittaa tulkintani mukaan sitä, että meidän on opittava "enemmän kuin suvaitsemaan", "enemmän kuin sietämään", voisikin siten puhua sovinnollisuudesta tai sopuisuudesta, suvaitsevaisuuden sijasta. Ennen kaikkea Kaplinski haluaa poistaa hierarkian minän ja sinän väliltä. Jokainen ihminen on samalla viivalla. (Vrt. tanskalainen jantelov.) Tätä suhtautumista luonnehtii schweitzeriläinen elämän - ja siten toisen ajattelunkin – kunnioittaminen. Kaplinskilaisittain voidaan puhua kaikki on ihmettä –asenteesta. Kaplinskin suvaitsevaisuuden merkitystä käsittelevän kirjoituksen tarkoitus on ymmärtääkseni osoittaa, että suvaitsevaisuuden asenne yksinään ei riitä. Käytännössä ihmiset kuitenkin suvaitsevat, olipa suvaitsevaisuus asenteena ihanne tai ei. Kaplinskin essee on tulkintani mukaan kuvaus siitä, millaisia suvaitsijoita me ihmiset käytännössä olemme. Toki mainittujen ryhmien lisäksi voidaan löytää ihmisiä, jotka ovat enemmän kuin suvaitsevaisia - eettisesti älykkäitä. Tulkintani mukaan Kaplinski pyrkii esseellään osoittamaan, mitä suvaitsevaisuudella tarkoitetaan käytännön tasolla, ei niinkään tarjoamaan sitä inhimillisen kanssakäymisen riittäväksi ihanteeksi. Suvaitsevaisuus on ilmeisesti jotakin sellaista, joka on läsnä ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Deweyn luonnehdinta kokemuksesta sietämisenä lähestyy tulkintani mukaan sitä, mistä suvaitsevaisuudessa on kysymys. Sietäminen on jotakin sellaista, mikä aina sisältyy kokemukseen. Dewey kuvaa kokemusta ensisijaisesti prosessiksi, jossa joudutaan jonkin alaiseksi: prosessiksi, jossa kestetään jotakin – se on sietämistä ja passiivisuutta, vaikuttumista, näiden sanojen kirjaimellisessa merkityksessä. Heikki A. Kovalainen kiinnittää huomiota siihen, kuinka suomen kielen sana kokemus on sukua sanoille kokeilu, koe, koettelu (lisäisin tähän vielä: koettelemus) ja vertaa sitä sanaan essee, jonka etymologia on sanoissa: kokeilla, koetella, eksperimentoida (experience as experiment).

Kaplinski tarkastelee suvaitsevaisuuden luonnetta ja merkitystä vuonna 1997 julkaistussa esseessään Sallivuse tähendusest (Suom. Suvaitsevaisuuden merkityksestä). Kaplinski pohtii, missä suvaitsevaisuuden rajat menevät. Jos jokin ryhmä halua elää itsekseen, omien sääntöjensä mukaan, voisi sitä suvaita, vaikka heidän sääntönsä saattaisivat tuntua meistä ihmeellisiltä ja vastenmielisiltäkin. Esimerkiksi lestadiolaisten suvaitsemattomuus on Kaplinskin arvion mukaan suhteellisen lempeää ja toisille vaaratonta. Maailmassa on kuitenkin paljon hullumpaa (hullem), sotaisaa (sõjakas) suvaitsemattomuutta, joka haluaa käännyttää kaikki omaan uskoonsa ja ideologiaansa eikä epäröi käyttää siinä väkivaltaisiakaan keinoja. Kaplinski pohtii, kuinka olla suvaitsevainen esimerkiksi uusnatseja ja muita ekstremistejä kohtaan, jotka haluaisivat passittaa suuren osan "vääränrotuisiksi" (värviline) katsomistaan ihmisistä ja juutalaisista kaasukammioon ja mikä arvo ja mieli tämänkaltaisella suvaitsevaisuudella olisi. Mahdollisesti olennaisempia kuin periaatteet ja perustermit, kuten 'suvaitsevaisuus', 'oikeus', 'vapaus', 'demokratia', olisi jokin muu, ihmisten elämää, terveyttä ja hyvinvointia (heaolu) suoraan koskettava. Kaplinski on vakuuttunut, että etsittäessä vastausta kysymyksiin mitä on suvaitsevaisuus? ja mitä merkitsee suvaitsevaisuus? on aloitettava käsitteen suvaitsevaisuus käytännöllisestä analyysista. Jotta tietäisi jotain suvaitsevaisuudesta, meidän pitäisi tietää, milloin, kuinka ja miksi me käytämme tätä sanaa ja mitä se merkitsee. 'Suvaitsevaisuus' ei ole samanlainen käsite kuin 'kaksihuoneinen parlamentti' tai 'katolilaisuus', jotka on melko helppo määritellä tyhjentävästi sanoin. Katolilaisen ja ei-katolilaisen välillä on selvä raja; parlamentissa joko on kaksi huonetta tai sitten ei ole. Kaplinski tunnistaa suvaitsevaisuudella olevan emotionaalisen taustan, joka ei ole sanoin ilmaistavissa (sõnastamata). Tuo tausta ulottuu syvälle meidän omakohtaiseen menneisyyteemme sekä lajimme menneisyyteen. Kaplinski näkee suvaitsevaisuuden olevan erottamattomasti yhteydessä sympatiaan ja antipatiaan ja pyrkimykseemme ylittää ne, päästä omissa suhteissamme toisiin rationaalisemmalle maaperälle. Suvaitsevaisuus alkaa sympatiasta ja antipatiasta, siitä, että jokin on meille mieleen ja jokin meille vastenmielistä. Tämä määrää suuresti käyttäytymistämme: sympaattisen puoleen käännymme, vastenmielisestä pyrimme pysymään etäällä.

Niin sympatia kuin antipatia ovat tunteita, jotka eivät tee selvää eroa ihmisen ja muun välillä. Meille voi olla mieleen tai vastenmielinen niin toinen ihminen, eläin, talo, koira, pensas, taideteos, tie tai sää. Nämä tunteet ovat kokonaisvaltaisia, niin kuin voidaan nähdä vironkielisistä sanoista vastumeelt (vastumeelt = vastenmielinen, epämiellyttävä ) ja meeltmööda (meeltmööda = mielen mukaan), jotka antavat viitteen siitä, kuinka tunteessa on mukana koko mieli. Mieli tarkoittaa näissä sanoissa tietoisuutta (teadvus), meidän tietoista minäämme kokonaisuutena. Jokin on meille kokonaisuutena sympaattinen tai vastenmielinen, ja me tunnemme kulloinkin tunteemme kokonaisuutena. Näin on asia tunteiden tasolla. Kun peliin tulee mukaan järki (mõistus = järki, äly, ymmärrys), voimme löytää ihmisistä-asioista sympaattisia ja vastenmielisiä piirteitä eli nähdä ne yhdistelminä (kompleks), joista ei voi antaa yhtä ainoaa arviota. Emotionaalisesti me kuitenkin annamme yhden arvion. Tästä alkaa ristiriita, jota on kutsuttu ristiriidaksi tunteiden ja järjen välillä. Kaplinski pitää kuitenkin parempana toisenlaista määrittelyä. Hänestä tuntuu, että tunteet ja järki kuuluvat eri mittoihin (mõõt) ja sen vuoksi ne eivät voi olla ristiriitaisessa suhteessa. Ristiriita ihmisessä on ristiriita tunteiden välillä, mikä syntyy siitä, että meillä on yhtä aikaa niin positiivisia kuin negatiivisia tunteita, että me yhtä aikaa sekä vihaamme että rakastamme, himoitsemme ja pelkäämme. Tällaisessa tapauksessa järjen tulee auttaa meitä löytämään ulospääsytie ristiriitaisuuksista niin että lopetamme emotionaalisen kahden vaiheilla olemisen (kahevahel-olemine). Järki käyttää tässä kahta peruskeinoa: valmiita sääntöjä ja diskursiivista analyysia, harkintaa-pohdintaa (arutlemine-arupidamine; arutleda = pohtia, harkita, käsitellä, neuvotella; arupidamine = harkinta, pohdinta, neuvottelu, neuvonpito). Perinteelle nojaavissa yhteiskunnissa dominoi ensimmäinen, nykyisessä muuttuvassa maailmassa meidän on yhä enemmän etsittävä apua toisesta, tultava älykkäämmiksi.

Me yritämme (so. meidän emotionaalinen minämme yrittää) maksimoida sympaattista ja minimoida vastenmielistä. Haluamme olla miellyttävässä ympäristössä, miellyttävien ihmisten keskellä ja välttää epämiellyttävää. Kutsun tätä kotoistamisen projektiksi. Tanskalaisittain, voisimme puhua tässä yhteydessä myös ympäristön kaikinpuolisesta hyggeistämisestä, ihmisiä myöten. Valitettavasti elämme maailmassa, missä täysin miellyttävää on vaikea saavuttaa. Kaikkea miellyttävää emme tavoita, emmekä pääse eroon kaikesta epämiellyttävästä. Näin on myös ihmisten suhteen, joiden kanssa olemme kosketuksissa, kanssakäymisissä ja joista olemme riippuvaisia. Ihminen on hyvin sosiaalinen olento. Hän ei voi elää olematta minkään ryhmän jäsen ja enimmäkseen näitä ryhmiä on enemmän kuin yksi. Ryhmässä ihminen käyttäytyy joko alistuen ryhmälle, toisten tahdolle ja säännöille tai yrittäen muuttaa niitä. Viimeksi mainittu merkitsee yrittämistä vaikuttaa muihin, mikä voi olla menestyksellistä tai sitten ei. Tässä on kyse vallasta. Valta voi olla täydellistä, absoluuttista, valtaa, johon alistutaan ehdoitta, tai osittaista valtaa, joka ei vaadi täydellistä alistumista. Nykyajan demokraattisissa yhteiskunnissa absoluuttinen voima on vain laeilla. Laki toimii puskurina, joka välittää valtaa ihmiseltä toiselle eikä anna vallan muuttua absoluuttiseksi. Kaplinskin mielestä suvaitsevaisuudesta on mielekästä puhua vain vallan kontekstissa. Suvaitsevaisuus merkitsee vallan itserajoittamista (enesepiiramine), sitä, että valta tietyissä tapauksissa kieltäytyy olemasta absoluuttista ja sietää sitä, mikä sille olisi mahdollista kieltää. Siten ei ole mieltä puhua sellaisen ihmisen suvaitsevaisuudesta tai suvaitsemattomuudesta, joka on ryhmässä täysin altavastaajan asemassa (alluvusseisund; alluvus = alaisuus). Voi puhua vain niiden suvaitsevaisuudesta, joilla on jokin määrä valtaa. Lapsi, jonka isä on täydellisesti alistanut omalle tahdolleen, ei ole suvaitseva tai suvaitsematon suhteissaan toisiin perheenjäseniin. Siis suvaitsevaisuus edellyttää tahtoa, vapaata päätöstä, sitä, että me voimme valta-asemassa ollessamme suhtautua johonkin/ johonkuhun positiivisesti tai negatiivisesti.

Suvaitsevaisuuteen liittyy sovinnollisuus (leplikkus; leplikkus = sovinnollisuus, myöntyväisyys; vrt. leplik = sovinnollinen, sopuisa, myöntyväinen; sävyisä, säyseä; vähään tyytyväinen, vaatimaton). Sovinnollisuus on kuitenkin laajempi käsite, sillä sovinnolliseksi voimme kutsua myös alistuvaa osapuolta, orjaa, vankia. Suvaitsevaisuus koskee melkein yksinomaan ihmissuhteita - olisi kummallista puhua suvaitsevaisuudesta hyttysiä kohtaan. Kaplinski näkee, että ihmiselle läheisemmät eläimet, kuten susi tai karhu, kuuluvat jo niiden joukkoon, joiden suhteen voimme olla suvaitsevaisia tai suvaitsemattomia. Olemme sovinnollisia usein sellaisen ihmisen kanssa, jota emme voi muuttaa, kun taas suvaitsevaisia olemme sen suhteen, mitä voisimme muuttaa, mutta minkä jätämme muuttamatta. Kaikki on ihmettä –asennetta voisi tulkintani mukaan mahdollisesti luonnehtia sellaiseksi suvaitsevaisuudeksi ja sovinnollisuudeksi, jossa toista ei haluta muuttaa (kyse on schweitzerilaisittain henkisestä häveliäisyydestä: haluttomuudesta puuttua toisen persoonaan) ja jossa halutaan pohjimmiltaan purkaa hierarkkinen vastakkainasettelu kohtaajien väliltä. Suvaitsevaisuus on toisiin vaikuttamisesta luopumista. Vaikuttaminen, josta luovutaan, saattaa olla hyvin ankaraa, kuten luopumista toisuskoisten rankaisemisesta kuolemanrangaistuksella tai hyvin lievää, kuten luopumista sanallisesta mielipahan julkilausumisesta tai kulmien kurtistuksesta.

Käytämme käsitettä suvaitsevaisuus vain niistä ilmiöistä, joita on normaalia arvioida eettiseltä kannalta. Voimme olla suvaitsevaisia tai suvaitsemattomia uskoa, tapoja, elämäntapaa, maailmankatsomusta, harrastuksia, tottumuksia tai muita vastaavia kohtaan. Ne ovat asioita, joille on olemassa sosiaalinen mitta, jossa on kyse julkisuudesta, normeista ja ihmissuhteista. Täydellisesti yksityiset asiat jäävät kuitenkin suvaitsevaisuuden-suvaitsemattomuuden –asteikon ulkopuolelle. On tarkoituksetonta puhua suvaitsevaisuudesta toisen ihmisen unia kohtaan tai sitä kohtaan, kuinka raskaasti toinen hengittää. Meille voi syntyä edellä mainittujenkin asioiden kanssa kuitenkin ongelmia - nimittäin tilanteessa, jossa toinen avoimesti uskoo omiin uniinsa ja kertoo niistä hartaasti toisille tai tilanteessa, jossa toinen tekee työtilassa äänekkäitä hengittämisharjoituksia.

Suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden tapauksessa voidaan puhua ihmisten yhteisestä tilasta. Se on niin todellinen kuin kuviteltava, mentaalinen tila (mentaalne ruum), jota me järjestelemme ja kunnostamme omien käsitystemme mukaan ja jossa on paikka myös toisille ihmisille. Kunnostaessamme omaa tilaamme yritämme järjestellä ja sovittaa siihen omien toiveidemme mukaan myös toisia ihmisiä, muuttaa heitä sellaisiksi, että he sopisivat paremmin tilaan. Olemme kaikki oman tilamme arkkitehtejä, ikään kuin hyggeistäjiä. Ongelma alkaa kuitenkin siitä, että me emme pysty sovittamaan toisia ihmisiä tilaan siten kuin haluaisimme: tila ei ole täysin meidän omamme, vaan meille kaikille yhteinen. Toinen ihminen haluaisi yhtä lailla järjestää meitä omaan tilaansa sopivaksi. On selvää, että molemmat eivät saa läpi omaa tahtoaan. Siten tuloksena voi olla yhden voitto, kompromissi tai pattitilanne (patiseis), jossa kumpikaan ei kykene voittamaan vakuuttavasti. Eräs hyggeistämisen pikakeino on alkoholin nauttiminen. Se luo meille ketterästi paratiisin, ikuisen nyt-hetken, sillä pienessä humalassa ikävät asiat tuntuvat riittävän kaukaisilta ja pieniltä. Pienessä hiprakassa ihmisiäkin on helpompi sietää - niin itseä kuin muita. Se poistaa myös jännittyneisyyttä. Kaplinski puhuu eskapismin monista keinoista, mainiten alkoholin niistä yhtenä.

Mitä suurempi meidän henkilökohtainen tilamme on, sitä enemmän sinne kuuluu toisia ihmisiä, joita me tietoisesti ja alitajuisesti arvioimme ja joihin me tietoisesti ja alitajuisesti pyrimme vaikuttamaan. Henkilökohtaisen tilan ohella on mielekästä puhua sietoalueesta (taluvuspiirkond): mitä suurempi meidän sietoalueemme on jonkin suhteen – kuten toisuskoisten tai seksuaalivähemmistöjen suhteen – sitä vähemmän me pyrimme vaikuttamaan heihin. Voidaan puhua myös ihmisryhmän, yhteiskunnan ja kulttuurin tilasta ja sietoalueesta.

Kaplinski näkee mielekkääksi luonnostella nelijaon näiden kahden tunnusmerkin, henkilökohtaisen tilan (isiklik ruum) ja sietoalueen, mukaan, jotta voimme ehkä ymmärtää paremmin suvaitsevaisuuden/ suvaitsemattomuuden luonnetta. On ihmisiä, joiden henkilökohtainen tila ja sietoalue ovat molemmat pieniä. Tällaiset ihmiset ovat harvoin kosketuksissa toisenlaisten ihmisten kanssa, he elävät pääasiassa pienessä sosiaalisessa yhteisössä (sootsium), sellaisten ihmisten joukossa, joihin he ovat tottuneet ja joiden kanssa kanssakäymisen stereotypiat ovat olemassa. Tällaisia ihmisiä – Kaplinski kutsuu heitä tyypin A ihmisiksi – on paljon maalla ja pientaajamissa. Tyypin B ihmisiin kuuluvat ne, joiden henkilökohtainen tila on pieni ja sietoalue suuri. Tyypin C ihmisiä ovat ne, joiden henkilökohtainen alue ja sietoalue ovat laajoja. Tällaisia ihmisiä kohtaa avoimien yhteiskuntien avoimissa paikoissa, joissa kanssakäyminen kulttuuriltaan, ulkonäöltään, uskoltaan ja käsityksiltään eroavien ihmisten kanssa on normaalia ja siihen ollaan totuttu. Tyypin D ihmiset ovat niitä, joiden henkilökohtainen alue on suuri, mutta sietoalue pieni. Tällaisia ihmisiä tapaamme usein siellä, missä rodullinen, etninen ja uskonnollinen kirjavuus on suhteellisen uusi asia eikä siihen olla totuttu. Maailman kehitys on merkinnyt ihmisten yksityisen tilan suurenemista. Meillä on yhä enemmän kontakteja ihmisten kanssa yli valtion, uskonnon ja kulttuurien rajojen ja nuokin rajat häviävät ja liikkuvat paikoiltaan. On yhä vaikeampaa pysytellä rajatussa henkilökohtaisessa tilassa tai rajatussa kulttuuritilassa. Tila laajenee. Jos sietoalue ei laajene yhtä nopeasti, on edessä konflikti. Tällöin ihmisen on vaikea sopeutua maailmaan, jossa hänen on elettävä, hänen on vaikea hyväksyä toisia, jotka elävät hänen kanssaan samassa tilassa. Tilanteeseen reagoidaan kahdella tavalla. Ensimmäinen, "positiivinen", tapa on sietoalueen laajentaminen. Totumme toisiin ja opimme tuntemaan heidät ja elämään yhdessä heidän kanssaan. Tämä on pitkä ja monimutkainen prosessi, jota kohti tulisi suunnata, jos haluamme minimoida kansallisia, rasistisia ja muita konflikteja. Tällainen sopeutumisopetus tulisi aloittaa jo ruohonjuuritasolta (maast-madalast). Ehdotan kodin ja koulun tiivistä yhteistyötä ihmisten keskinäisen kanssakäymisen jouhevoittamiseksi. Vieläpä pitäisi perustaa uusi etiikan oppiaine kaikille kouluasteille. Siellä eräs teemoista olisi kanssakäymiskasvatus, jonka ohessa käsiteltäisiin (koulu)kiusaamista ja sen ehkäisyä. Vain nostamalla kissa pöydälle kanssakäymiseen liittyviin ongelmiin voidaan päästään käsiksi. Turha on juhlapuheissa ylistää hyväntahtoisuutta, jollei käytännön tasolla luoda todellista pohjaa hyväntahtoisuuden maaperälle.

Toinen, "negatiivinen", tapa reagoida henkilökohtaisen tilan laajenemiseen on tämän tilan puolustaminen vierailta. Tämä voi tapahtua kahdella pääasiallisella tavalla. Ensinnäkin, voidaan puolustaa "suurta tilaa" ("suur ruum"), yhteiskunnan tilaa. Tämä voidaan tehdä ainoastaan väkivaltaisesti, valtaa käyttäen: Esimerkiksi konservatiivit pyrkivät rajoittamaan maahanmuuttoa ja estämään maahanmuuttajia seuraamasta omaa uskoaan ja omia tapojaan ja saamasta kansalaisuutta. Ominaista on se, että tällaiset rajoittajat vetoavat aina abstraktiin "meihin" ja esiintyvät "kansan", "yhteiskunnan", "kulttuurin" nimissä, joiden oikeimpina edustajina he itseään pitävät. He pitävät itsestään selvänä, että koko yhteiskunnan tila kuuluu heille ja heidän aatetovereilleen (mõttekaaslane). Heidän mielikuvassaan yhteiskunta on yksinkertaisesti yksi suuri ja homogeeninen ryhmä. Nämä konservatiivit edustavat D-tyypin ihmistä ja he käyttävät hyväkseen tarkoituksiinsa A-tyypin ihmisiä. He sivuuttavat B- ja C-tyypin ihmisiä, joille heidän ksenofobinen suhtautumistapansa on vieras. Konservatiivien "me", "kansa", "kulttuuri" on konstruktio, johon osa ihmisistä halutaan sulloa vastoin näiden tahtoa. B- ja C-tyypin ihmisillä on täysi oikeus ryhtyä vastustamaan tällaista väkivaltaista me-konstruktiota. Toinen tapa rajoittaa henkilökohtaista tilaa on luoda itselle henkilökohtainen rajattu tila, reservaatti, koti, "homeland" tai jotakin tämänkaltaista. Tällaisia suuresta yhteiskunnasta erkaantuneita pieniä yhteisöjä löydämme hyvin monelta puolelta. Kuuluessamme mihin tahansa ryhmään me erkaannutamme itseämme toisista ryhmistä ja suuresta yhteiskunnasta. Ihmiset järjestävät omaa tilaansa niin positiivisesti kuin negatiivisesti, niin sopeutumalla toisiin, joiden kanssa heidän on jaettava sama tila kuin erkaantumalla omaan ryhmään, niiden joukkoon, joiden kanssa halutaan olla yhdessä, samassa tilassa. Molemmat reagointitavat ovat normaaleja ja olisi typerää pitää yhtä ainoastaan hyvänä ja toista ainoastaan huonona, pakottaa ihmisiä sopeutumaan ympäristöön ja naapureihin, joiden valintaan heillä ei ole ollut mitään sanomista, tai erkaantumaan toisista tuntomerkkien (kuten ihonväri) mukaan, jotka eivät riipu näiden tahdosta.

Kaplinski asettaa suvaitsevaisuuden rajan siihen, mistä (taistelunhaluinen) suvaitsemattomuus alkaa. Meidän ei tule olla suvaitsevaisia sotaisaa suvaitsemattomuutta kohtaan. On tehtävä ero kahden asian välillä. Suvaitsevainen suhtautuminen itsekseen eläviin, suuresta yhteiskunnasta erkaantuneisiin ryhmiin, on jotakin muuta kuin suvaitsevainen suhtautuminen ryhmiin, joilla on totalitaarisia taipumuksia eli joiden päämäärä on koko yhteiskunnan tai koko maailman käännyttäminen kannattamaan heidän näkemyksiään ja muiden alistaminen omalle vallalleen. He pitävät yhteiskuntaa tavallaan suurena ryhmänä, jossa on oltava voimassa pienelle ryhmälle ominainen yksimielisyys. Totalitaarinen valta ei siedä eroavaisuuksia. Joko se pyrkii samanlaistamaan (tasalülitada) kaikki yhteiskunnasta erkaantuneet, itsekseen elävät ryhmät, tai luo nimenomaan ryhmiksi jakautuneen yhteiskunnan, kuten tehtiin Etelä-Afrikassa tai natsi-Saksassa. Molemmissa tapauksissa on selvää, että ei kyetty pitämään tasapainoa suuren yhteiskunnan ja ryhmien välillä. Kaplinski näkee, että suvaitsevainen suhtautuminen tällaiseen totalitaariseen suvaitsemattomuuteen ei lisää, vaan pikemminkin vähentää suvaitsevaisuutta maailmassa. Siten sillä ei ole mitään tekemistä suvaitsevaisuuden kanssa laajemmassa mielessä. Suvaitsevaisuus ja totalitarismi, suvaitsevaisuus ja lähetyssaarnaajius eivät sovi yhteen. Suvaitsevaisuuteen puolestaan sopii suvaitsevainen suhtautuminen niihin, jotka haluamatta käännyttää toisia omaan uskoonsa eivät halua itse elää kuin toiset.

Henkilökohtaisen ja kollektiivisen tilan muuttuminen laajemmaksi merkitsee haastetta suvaitsevaisuudelle, sietoalueelle. Uusiin oloihin sopeutuvat B- ja C-tyypin ihmiset, kun taas A- ja D-tyypin ihmisillä on siinä vaikeuksia. A-tyypin ihminen voi kehittyä joko C- tai D-tyypin ihmiseksi, joko muuttua suvaitsevaisemmaksi tai suvaitsemattomammaksi. Tässä näyttelevät omaa osaansa niin kokemukset kuin informaatio, yleinen mielipide ja pienemmissä piireissä leviävät näkökohdat. Suvaitsevaisuuden lisäämiseksi valtiollisen tiedotus- ja koulutuspolitiikan tulisi tukea suuntautumista avoimuuteen ja moniarvoisuuteen. Jos D-tyypin ihmiset määräävät sävyn mediassa ja valtionpolitiikassa, ei yhteiskunnasta tule monikulttuurista ja avointa.

Vuonna 2003 julkaistussa esseessään Filosoofiline sõda Kaplinski muistuttaa meitä siitä, kuinka me kaikki olemme haavoittuvaisia, etenkin ilmisodan sattuessa. Älymystökään ei välttämättä varjellu suvaitsemattomuudelta, vaan saattaa ottaa osaa omilla tavoillaan vihanpitoon. Suurin osa Euroopasta tempautui täydellisesti mukaan ensimmäiseen maailmansotaan. Kaplinski pitää erityisen järkyttävänä sitä, että sellaisillakaan ihmisillä, joiden nimet kuuluvat varmasti maailman kulttuurihistoriaan, filosofian historiaan, ei ollut mitään immuuniteettia sotahulluutta vastaan, vaan he lähtivät mukaan typeriin "me-he" -ajatuksenjuoksuihin, joiden päämääränä oli ainoastaan osoittaa, että meidän ajattelu, meidän henki, meidän kulttuuri on parempi ja heidän puolestaan barbaarinen. Oli kuitenkin päinvastaistakin käyttäytymistä, josta henkii todellinen sivistys. Kun Euroopassa puhkesi sota heinäkuussa 1914, Marimaalla Suuren Kynttilän (Kugu sorta) miehet kokoontuivat valkoisiin pukeutuneina yhteen kuultuaan että sota on puhjennut ja suorittivat rituaalin, jonka Kaplinskin mielestä pitäisi olla mukana jokaisessa tuon sodan historiaa käsittelevässä teoksessa: He keräsivät kylästään kaikki aseet, mitä heillä oli (metsästyskiväärit, pistoolit, piilukot ja miekat), kaivoivat suuren haudan ja hautasivat sota-aseet rituaalisin menoin maahan. Siten toimien he hautasivat symbolisesti sodan ja tuomitsivat sen. Kaplinski huomauttaa, että samaan aikaan eurooppalaiset huippuintellektuellit antoivat sotaisia ja isänmaallisia julkilausumia. "Sivistyneet" teologian ja filosofian professorit pitivät marilaisten toimintaa luultavasti "hyvin alkukantaisten talonpoikien" reaktiona sotaan.

Monille ensimmäinen maailmansota merkitsi eurooppalaisen hengen vararikkoa. Täytyihän hengessä, jonka loistavimmatkaan edustajat eivät kyenneet tekemään mitään viisaampaa kuin rähinöimään niin karkealla tavalla keskenään, olla jotain vikaa. Monet tuon maailman huippufilosofit keittivät vuosia vain filosofiasta vaahtoa. Kaplinskin mielestä näitä ihmisiä ei ole tarpeen kuitenkaan tuomita, vaan heitä tulisi pikemminkin yrittää ymmärtää ja oppia jotakin heidän fiaskostaan, ymmärtää, kuinka vastaanottavaisia/ alttiita me tosiasiassa olemme alkukantaisten ideologioiden suhteen. Ideologiaa ei kyennyt vastustamaan Thomas Mann, Henri Bergson eikä Max Schelerkään, ja kuitenkin marilaiset kykenivät. On mahdollista, että mekin kykenemme. Sivistys ei aina löydykään sieltä, mistä me olemme tottuneet sitä etsimään – korkealle koulutettujen keskuudesta.

Ilmeisesti me tarvitsisimme jonkinlaista "sietämään oppimisen" -koulutusta. Piet Hein kirjoittaa alhaisesta sietämiskyvystämme, "sietämättömyydestämme", grukissaan Kan De li?. Hän arvioi, että montaa asiaa ei siedetä, koska niitä ei edes yritetä sietää. Hän kirjoittaa:

KAN DE LI?*

Der er meget,

man sier,

at man ikke kan li –

og tit er det ikke

fordi det

i sig selv er

u-li-ligt*,

men bare fordi

man slet ikke prøver

at li det.

(Piet Hein)

VOITTEKO TE SIETÄÄ?

On paljon sellaisia asioita,

joiden kohdalla sanomme,

että emme pidä siitä/voi sietää sitä

ja usein se ei

ole siksi, että

asia sinänsä olisi

epäsiedettävä,

vaan vain siksi, että

emme ollenkaan yritäkään

sietää sitä.

(KS)

*vrt. ulidelig (u-lide-lig) = u-li-lig = sietämätön (li on lyhenne sanasta lide, joka merkitsee kärsiä, sietää, luottaa; kunne lide = pitää jostakin, sananmukaisesti pystyä kärsimään/sietämään jotakin; tässä grukissa haluttaneen pitää mielessä myös sanan kirjaimellinen merkitys).

Usein onneton tilanteemme on tämä: Joko me siedämme muita tai muut sietävät meitä. Kumpikin on hankalaa ja raskasta, mutta edellisen Montaigne arvioi olevan pahinta, hän sanoo: Olen samaa mieltä kuin Arkhytas, että jopa taivaassa, keskellä suuria ja jumalallisia taivaankappaleita, ihmisen vaellus olisi ilotonta jollei hänellä olisi toveria mukanaan. Kuitenkin on parempi olla yksin kuin ikävystyttävässä ja typerässä seurassa. Suistamolaisen sananlaskun idea onnistuu täydentämään heiniläistä ideaa toisen sietämisestä: Min verran pahua itšel suvaitšet, sen verda i toizel pahua siijä.

Me olemme vain ihmisiä

Hyväntahtoisuus ja vilpittömyys ovat hyveitä vain kun niihin yhdistetään todellinen empatia ja oikein käytetty tunneäly. Tällöin voidaan puhua eettisen herkkyyden mahdollistumisesta. Todellinen empatia edellyttää ihmisen astumista pois omasta keskiöstään, tilan antamista toiselle ilmentää itseään niin kuin tämä itseään haluaa ilmentää, ikään kuin tyhjän paperin ojentamista toiselle, jotta hän voi itse piirtää siihen merkkinsä. Eettisen herkkyyden asenteen omaksumisessa meitä auttaa kaplinskilainen kaiken ihmeellisyyden myönnön asenne yhdistettynä schweitzeriläiseen henkiseen häveliäisyyteen, jossa varotaan loukkaamasta toista. Puhun schweitzeriläishenkisestä etiikasta silkkihansikasetiikkana. Schopenhauer tulee lähestyneeksi samaa eettisen herkkyyden henkeä eettisellä ohjeellaan: Älä loukkaa ketään ja auta toisia voimiesi mukaan. (Voisin täydentää tätä periaatetta minimikunnioituksen vaatimuksella, joka kuuluu seuraavasti: Jos et voi olla ystävällinen, ole edes kohtelias. Kanssakäymisen määrän minimoiminen molempien osapuolten hermojen säästämiseksi voi olla toisinaan hyväksi. Henkinen häveliäisyys vihollisten kesken voisi tarkoittaa käyttäytymisen tasolla esimerkiksi tämän periaatteen seuraamista: Jos et voi sanoa mitään positiivista, ole hiljaa. Vrt. Viihtyä itse ja saada muut viihtymään, vahingoittamatta itseään tai muita, siinä mielestäni koko etiikka. (Sébastien Chamfort)) Eettisen suhtautumistavan lähtökohdaksi otetaan toisen kärsimyksen tunnustaminen ja sen huomioon ottaminen, ts. toisen näkeminen kanssakärsijänä, schopenhauerilaisittain toinen on meille compagnon de misères, kaplinskilaisittain todellisuuteen törmäävä. Kun lähtökohdaksi otetaan kaikki on ihmettä -asenne, ei oteta mitään annettuna, vaan annetaan puheenvuoro toiselle. Myöskään oman tulkintakyvyn erinomaisuutta ei oteta annettuna, vaan pidetään jatkuvasti mielessä se tosiasia, että tulkitessamme toista me teemme myös välistä virheitä. Siten, kaikki on ihmettä -asenne kattaa niin eettisen kuin episteemisenkin alueen. Kaikki on ihmettä -asenne on nöyryyttä: Tällöin ei oleteta, että tiedetään toisesta yhtään mitään muuta kuin hänen kärsiväisyytensä, mitään ei oteta annettuna, vaan annetaan toisen ilmentää itseään niin kuin tämä haluaa. Tällöin myös pidättäydytään tivaamisesta ja annetaan toiselle tilaa kertoa vain se, mitä tämä aidosti haluaa kertoa. Tämä on schweitzeriläista henkistä häveliäisyyttä noudattavaa todellista eettistä herkkyyttä. Schweitzer kuvaa henkistä häveliäisyyttä:

Siihen tosiasiaan, että olemme toisillemme salaisuus (minä puhun toisen salattuudesta. KS), on meidän alistuttava. Tunteminen ei merkitse kaiken tietämistä toisistaan, vaan rakkautta ja luottamusta toisiinsa, toistensa uskomista. Ihmisen ei pidä pyrkiä tunkeutumaan toisen ihmisen olemukseen. Toisten ihmisten sielunelämän eritteleminen – tarkoittakoonpa se vaikka henkisesti raiteiltaan suistuneiden auttamista - on arveluttavaa puuhaa. Ruumiillisen häveliäisyyden rinnalla on olemassa myös henkistä häveliäisyyttä, joka meidän on otettava varteen.

Jo vuonna 1863 löydetyssä kirjoituksessaan Mitä on tehtävä? Nikolai Tšernyševski tulee esittäneeksi eettistä herkkyyttä palvelevia ehdotuksia, jotka voitaisiin ottaa vakavasti myös nykyisellä avokonttoriaikakaudella, kun vähän kaikilla tuntuu olevan pääsy vähän turhan kaikkialle. Tšernyševski ehdottaa avioparille huoneiden jakoa neutraaleihin ja ei-neutraaleihin. Ei-neutraaleihin huoneisiin tulee pyytää kumppanilta "kulkulupa". Jos kulkulupa evätään, syytä ei pidä tiedustella. Ennen kaikkea teos käsittelee sitä, kuinka otetaan aidosti huomioon toinen ihminen ja hänen tarpeensa. Tšernyševskin ehdottama tapa tuo mieleen schweitzeriläis-henkisen häveliäisyyden vaatimuksen. Teoksessa puhutaan ns. pyhästä kynnyksestä, jonka yli kenelläkään ei ole oikeutta astua ilman sen takana asuvan henkilön lupaa: toisen sieluun ja tunne-elämään ei pitäisi tuppautua, vaan antaa toiselle tämän tarvitsema tila. (Itse asiassa, tätä taustaa vasten ehdotan, että avokonttoreista luovuttaisiin, henkisen häveliäisyyden nimessä! Ei olekaan ihan vähäinen niiden ihmisten määrä, jotka kokevat, etteivät saa työtään jatkuvien keskeytyksien ja meluhaittojen vuoksi tehdyksi, mistä johtuen he usein raahaavatkin työnsä kotiin. Tutkimukset osoittavat, että avokonttorissa työskentelevien siirtyessä etätöihin työt tulevat hoidetuiksi puolta nopeammin ja tehokkaammin.)

Haasteen eettisen herkkyytemme aktivoitumiselle, eettiselle toimijuudelle, asettaa kamppailumme moniuloitteisella survival-tasolla* (*Alun perin Himasen käsite, johon hän on liittänyt lähinnä kiireen. Kiire pakottaa ihmisen vetäytymään oman selviytymisensä tasolle, ikään kuin vetää hänet pois välittämisen sfääristä, niin että hän pystyy keskittymään vain omaan selviytymiseensä. Tällöin pahimmillaan pidättäydytään jopa kohteliaisuudesta – edes siihen ei ole enää aikaa!). Survival-tasolla voidaan tunnistaa olevan erilaisia, osin päällekkäisiä, ulottuvuuksia, kuten 1) Terveydellinen taso, joka voidaan jakaa henkiseen, fyysiseen ja sosiaaliseen terveyteen. Viittaan yksilön sosiaalisella terveydellä siihen tuntuun, joka hänellä on sosiaalisten kanssakäymistensä tuloksena; jotkut ihmiset ovat kuin myrkkypusseja*, jotka imevät meistä energiaa, eräs porukka heistä on ns. dreamkillerit. Sosiaalisen terveyden ratkaisee osin oma herkkyytemme ihmisille (ketkä onnistuvat koskettamaan mieltämme, herkkyyttämme ja empaattisuuttamme) sekä elämässämme vaikuttavien ihmisten laatu (keille joudumme altistamaan itsemme), hyvien ja ei-niin-hyvien ihmisten määrän suhde. (*Myrkkypussi on meänkielen sana myrkylliselle ihmiselle; käytän tätä sanaa sen kuvaavuuden vuoksi mielelläni: Myrkky on ihmisen sisällä kuin mätänemässä, seisomassa, käymässä, odottamassa. Kun sitten sopiva tilaisuus tulee kohdille, pussi näppärästi avataan. Kuriositeettina: Gifappeltjie on afrikaansinkielinen sana myrkylliselle ihmiselle. Myös tämä sana on erityisen kuvaava. Myrkyllisyys ei aina ole nähtävissä ulkokuoresta, vaan se naamioituu odottamaan sopivaa hetkeä. Se on kuin ihanainen omena, joka odottaa, että siitä puraistaisiin. Sana tuo mieleeni Lumikissa esiintyvän myrkkyomenan. Gifappeltjie merkitsee sanatarkasti: pikkuinen myrkkyomenainen vainen.) Ei-niin-hyvillä tarkoitan hankalia, vaivalloisia ja myrkyllisiä ihmisiä sekä ylipäänsä sellaisia ihmisiä, jotka jättävät meihin kohtaamisen tuloksena jollain lailla "jätteisen" olon. Tällaisia ihmisiä ovat esimerkiksi jatkuvasti tilaansa yksinomaan valittavat tai pahassa olossa rähjäävät, jotka tulevat käyttäneiksi meitä ns. oksennusämpäreinä. Heissä ikävin puoli on toistopakko: valittavat tuntuvat aina vain olevan valittavia ja rähjäävät pysyvät rähjäävinä. He syyllistyvät siihen, että itsekeskeisyydessään he eivät ollenkaan ymmärrä, kuinka paljon toista on kohtuullista rasittaa. He tuskin tulevat edes ajatelleeksi tätä asiaa - ovat niin täynnä omia pahoja olojaan, että ajatukset pyörinnevät yksinomaan niiden vatvomisissa ja kestämisissä. Kenenkään velvollisuus ei saata olla toimia kenenkään kaatopaikkana. Se on liian kohtuuton vaatimus. On olemassa raja sille, kuinka paljon valitusta tai raivoamista ihmisen "pitää" kuunnella. Ongelmaksi muodostuu se, mihin raja sitten pitäisi vetää. Toinen ongelma on tämä: Kuinka olla hyväntahtoinen pahantahtoista kohtaan - tai pitäisikö edes? Ihmisellä on velvollisuuksia myös itseään kohtaan, mikä liian usein unohdetaan. Ihmisen on pidettävä huoli myös omasta jaksamisestaan, meidän ei tarvitse olla enkelin kaltaisia, eikä meiltä voi sellaista vaatia, sillä ihmisinä meillä ei ole voimavaroja sellaisiin urotekoihin. Kuinka paljon meidän sitten on rajallisista voimistamme ammennettava? Mitä tehdä niiden vaeltavien valivali-jäkäjäkä-ihmisten kanssa, jotka eivät mitään muuta tee kuin tauotta naukuvat, ja jatkuvalla syötöllä vittuilevien kanssa, jotka eivät muuta tee kuin ilkeilevät, niin suoraan kuin rivien välistä? Tyhmyys ja pahuus, varsinkin yhdistyneinä, niiden kimppuun ei pääse millään, parantumattomia luonnevikoja tuntuvat olevan! Itse noudatan periaatetta: Minun hyväntahtoisuus päättyy siihen, mistä sinun pahantahtoisuus alkaa. Siitä hetkestä, jolloin hyväntahtoisuuteni tulee tiensä päähän, pyrin pidättäytymään viheliäisistä tempuista ja ilkeistä sanoista ihan vain oman energiani säästämiseksi, ja säädän käytökseni minimikohteliaisuustasolle. Pyrin tavalla tai toisella poistamaan harmia aiheuttavat ihmiset ympäriltä, tai vähintään välttelemään heitä sekä kylmettämään itseni epätoivottavia ihmisiä kohtaan niin, ettei heidän inhottavat tempauksensa enää hetkauta. On hyvin vaikea olla hyväntahtoinen pahantahtoista kohtaan. Olen joskus kirjoittanut aiheesta: Kuinka vaikeaa onkaan rakastaa sellaista, joka ei sitä ansaitse!; Oikein kohdelluksi ansaitsee tulla vain se, joka itsekin yrittää tehdä oikein; On vaikea kunnioittaa ihmistä, joka ei kunnioita meitä yhtä lailla. Kunnioitus ansaitaan kunnioittamalla. 2) Eksistentiaalinen taso, joka liittyy elämän merkityksen/merkityksettömyyden tai tarkoituksen/ tarkoituksettomuuden tuntuihin. Minusta tuntuu, että tämä taso luo varjonsa vielä kaikkien muiden tasojen päälle, jopa niin, että se on lähes määräävä taso, mitä tulee muiden tasojen luonteeseen, se ikään kuin läpäisee värillään ihmisen koko elämän. Tähän tasoon lukeutuu myös eräänlainen olemassaolonkauhu, tietoisuus siitä, että elää jatkuvasti potentiaalista viimeistä elinpäiväänsä. Siitä johtuu erityinen kauhun ja kuvotuksen tunne, jota on vaikea saada karistettua. 3) Sosiaalinen taso, joka liittyy elämämme ihmissuhteisiin (linked lives: elämässämme on aina läsnä niin toivottuja kuin ei-toivottujakin ihmisiä, ja bottomline tässä on se, että me emme käytännössä voi heitä aina valita, vaan joudumme usein kovasti ihmisiä sietämään-kestämään). Monilla on perhe, josta huolehtimiseen on keskityttävä jatkuvasti monella tasolla, ja siihen menevä energia on väistämättä pois muualta. Yksi ihminen ei vain voi revetä joka paikkaan, parhaallakaan tahdolla. Me joudumme valitsemaan ne ihmiset, joita varten me voimme olla, ja se aiheuttaa toisinaan suurtakin kärsimystä. 4) Yleinen henkinen-fyysinen-terveydellinen-sosiaalinen energiataso, millä tarkoitan sitä voimien kokonaismäärää, mikä yksilöllä on käytössään, sillä ilman energiaa meillä ei ole voimia kuunnella muiden huolia ja ottaa muita huomioon ihmisinä, ainakaan siinä määrin kuin toivoisimme; 5) Taloudellinen taso: raha ei kasva puussa, köyhillä ahdinko voi olla niin suurta, että kaikki energia kuluu raha-asioista murehtimiseen ja kädestä suuhun elämiseen, niin että energiaa ei jää yli muista välittämiseen oman olemassaolon ollessa jatkuvasti uhattuna. 6) Kiireistymisen taso: työelämän (mahdottomien) vaatimusten taso, joka on nykyisin siirretty myös koulutukseen ja vapaa-aikaan jopa siinä määrin, että voidaan puhua jo ns. hukkahetkettömästä elämästä. Nykyajan työelämä (teknologia kumppaninaan) on luonut kiireen, jonka seurauksena elämästä kokonaisuutena tulee yhtä juosten (ja kusten) suorittamista, jolloin ei jää aikaa ja energiaa huolehtia muista. Esimerkiksi opettajat ovat toistuvasti valittaneet aikaraamien kiristymisestä siihen pisteeseen, että välittämiseltä on otettu aika pois. Työelämän kiire on jo vaivihkaa siirretty kiireistettyinä suorituspaineina myös kaikkeen koulutukseemme. Samaan aikaan kun aikaraamit kiristyvät, opittavan aineksen määrä sen kuin lisääntyy - ei mitään järkeä tässä! Eikä sen ekspansio pysähdy edes tähän: Kiireestä on tullut vaivihkaa silkka itseisarvo. Ihmisten koko arki on ikään kuin automaattisesti kiireistetty, kun aikayksikkö jatkuvasti supistuu: kaiken on nykyisin tapahduttava yhä nopeammin, jopa silmänräpäyksessä - merkillepantavaa on se, että se koskee myös niitä asioita, joiden kanssa ei pitäisi olla oikeastaan mitään kiirettä. Voidaan puhua mielestäni jo jopa ajan demonista, jota emme pääse enää mihinkään karkuun, sillä kiireistyminen on alkanut koskea myös ns. vapaa-aikaamme, joka monelle on enemmän suorittamista kuin sitä mitä se alun perin oli - chillaamista, työstä palautumista. Hädissämme yritämme edes vähän hyggeistää arkeamme ja vapaa-aikaamme (pitäisikö vapaa-aika käsitteenä hylätä ja alkaa puhua jostakin vallan muunlaisesta ajasta: sen sisältö alkaa olla jo siinä määrin kaukana vapaasta...) suomalla itsellemme edes jotakin kotoista luksusta siellä täällä. Edellä luetellut survival-tason ulottuvuudet yhdessä määrittävät sen kärsimyksen (jonka osana väsymystä voidaan pitää) tason, jolla ihminen elää. Kärsimys kärsimyksenä on aina absoluuttista, eikä sitä voida poisselittää, joten se on toimintamme lähtökohdan välttämättä määräävä tekijä. Osan murheistamme voimme toki sulkeistaa, mutta tuskin sentään niistä vakavimpia. Ihminen toimii aina kärsimyksestään käsin, myös eettisenä toimijana.

Edellä mainitut survival-tason ulottuvuudet, kiire, oma kärsimyksemme sekä väsymyksemme (välillä kuolemanväsymyksemme) saattavat yhdessä edesauttaa eräänlaisen etiikkavallin muodostumista meidän ja kanssaihmistemme välille. Survival-tasolla ihmisen on pakko kiinnittää kaikki huomionsa omaan selviämiseensä, jolloin hän ikään kuin lipuu pois kanssaihmisen sfääristä. Etiikkavallilla on alun perin viitattu siihen, että kun ihmisellä on liian kiire, hän ei enää pysty välittämään muusta kuin omasta selviytymisestään, hän lankeaa ns. survival-tasolle. Edellä olen laajentanut ko. käsitettä. Kun ihminen kärsii tai on yliväsynyt, tapahtuu sama ilmiö. Kärsimyksen tai väsymyksen ylittäessä tietyn rajan ihmiselle tulee niin paha olla, että häneltä ei löydy enää kykyä tai energiaa välittää kenestäkään muusta. Tällöin poteminen, paha olo ja sietäminen-kestäminen varastavat kaiken energian, täyttävät joka ikisen hetken omalla tummalla sävyllään. Tätä taustaa vasten tarkasteltuna, ihmisten välinen kylmyys saattaa olla osin näennäistä, siten että se ei johdu suoranaisesta pahansuopuudesta, niin kuin me niin usein asian kovin väärin tulkitsemme, vaan "vain" omasta ylittämättömästä kärsimyksestä, jota ihminen ei kykene sulkeistamaan tai sivuuttamaan. Tällöin kärsimys on ikään kuin sulkeistanut kaiken sosiaalisen tahdonvoiman ja eettisen toimintakyvyn. Ihminen on pakonomaisesti kääntyneenä itseensä. Me tarvitsisimme silloin sairaslomaa välittämisestä. Englannin kielestä löytyy, muuten, osuva idiomi kuvaamaan tätä tilaa, jossa olosuhteet välittämisen toteutumiseksi on menetetty ja välittäminen ei enää saata aktivoitua meissä: to be past caring. Henry Longfellow kuvaa osuvasti omaan kärsimykseensä juuttuneen ihmisen eettistä rajoittuneisuutta: Jokaisella sydämellä on salaiset surunsa, joita maailma ei tunne, ja usein kutsumme ihmistä kylmäksi silloin kun hän on vain surullinen.

Todellinen etiikkamme on lopulta nähtävissä tekojemme summasta, ei koskaan korulauseista, vaikka niitä kuinka viljeltäisiin. Etiikassa on liikaa keskitytty puhumaan meistä eettisinä toimijoina toisia kohtaan, pitäisi puhua enemmän myös itsemyötätunnosta sekä niistä olosuhteista, joissa eettinen toimija toimii, ja siitä, kuinka niitä olosuhteita voitaisiin parantaa.

                                                                                

                                                                                     ♡♡♡